top of page
KulkuriTeatteri
Charlotan oma sivu
Anchor C
Kulkutaudin jälkeistä aikaa
Eikö tunnukin kuin siitä olisi pieni ihmisikä? Ehkä kymmenen vuotta, tai ainakin viisi. Vaan ei siitä ole. Viime vuonna kesän alussa ensimmäiset kesän festivaaleista oli vasta saatu onnellisesti maaliin ja itse kärvistelin kesken kauneimman kesän hankalassa koronainfektiossa, jonka jälkiseurauksista kärsin yhä.
Vielä pitkään korona-aika näkyy kulttuuri ja taidealan arjessa. Edelleen verrokkivuotena on viimeisin normaalivuosi 2019 ja talousarvioissa ja toimintasuunnitelmissa kulunut 20-luku näyttäytyy jonkinlaisena haamuna. Kevään vuosikokoussuma tarjosi toimintakertomuksia, jotka alkoivat vielä lockdownista; käytännössä neljännes viime vuodesta ovet taidelaitoksiin ja kulttuuritapahtumiin pysyivät rajoitusten ja tartuntasumien vuoksi kiinni. Vastikään ihmettelin loppuvuoden 2021 kävijälukuja ja täyttöprosentteja, kunnes muistin, että rajoitusten rinnalle tulivat tuolloin käyttöön koronapassinlukijat. Olipahan sekin käänne! Kuinka keräsinkään ihastuneita katseita sveitsiläisellä koronapassi-äpilläni. O tempora, o mores!
Kun kulttuuritoimijan iholla tuntuvat vielä loputtomat, kohtuuttomat koronavuosien kurimukset, tarjosi keväinen Riikka Purran (PS) lausunto suolaa haavoihin. Työskentelenkö todella luksusalalla, johon Suomella ei ole varaa?
Muutama kuukausi sitten tuotimme Turun Hansa-kortteliin maksuttomat sinfoniakonsertit, joiden solistina lauloi hurmaava Waltteri Torikka. Kauppakeskuksen seinät pullistelivat yleisöä ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Vähän niin kuin Paavo Nurmi Games -tapahtumassa, jossa istuin nauttimassa urheilukulttuurista yli 13 000 muun katsojan kanssa pari viikkoa aiemmin. Toukokuun lopussa – vielä ennen kohuja, hurrasin 40 000 muun kanssa Ramsteinin ainutlaatuisen upealle valo- ja tulishow´lle ja myhäilin tyytyväisyyttäni, kun yhtye nousi lavalle klassisen musiikin tahtiin.
Kesäkuun alussa nautin täydessä Suomen lasimuseossa maailmanluokan tähtien kamarimusiikkikonsertista ja huumaannuin Naantalin musiikkijuhlien hulppeista illoista upeassa keskiaikaisessa Naantalin kirkossa. Armi-ooppera Ilmajoen ooppera-areenalla Kyrönjoen rantamilla oli puolestaan paitsi ainutlaatuinen kokemus myös suomalainen kulttuuriteko isolla K:lla.
Luksustako? No, ehkä tarkemmin ottaen kyllä – kokijalleen. Vastoin kuin valtiovarainministeri Purra sanoo, uskallan väittää, ettei Suomella ole varaa unohtaa omaa luksustuotettaan. Paitsi ilmeisiä henkisiä ja hyvinvoinnillisia arvoja, on kulttuuri- ja tapahtuma-alalla myös merkittäviä taloudellisia vaikutuksia.
Kun aina puhutaan rahasta, niin puhutaan sitten. Hyvinkään Orkesteri maksaa vuodessa 3,17 euroa hyvinkääläisella ja 3,54 euroa suomalaiselle. Yhteensä 6,71 euroa. Sillä ei taida tänä päivänä saada edes pullakahveja.
Luksusta kesäänne toivottelen heinäkuussa 2023
CHARLOTTA KIVISTÖ
Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan...
Joulu tuli jälleen, vaikka tänä vuonna se tuntuikin kaukaisemmalta kuin kenties koskaan. Tästä 20-luvusta ei tullutkaan yhtä kultaista kuin sata vuotta sitten, vaan vuosikymmenen ensimmäiset vuodet ovat kuluneet epäuskoisissa tunnelmissa. Koronavuosien ja lockdownien jälkeen Euroopan pysäytti Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Kohti vuosikymmenen neljättä vuotta kuljetaan epävarmoin askelin, sähköä säästäen kylmissä kodeissa ja kynttilänvalossa. Ihan lähellä, Utsjoen verran meiltä etelään, soditaan. Äidit hyvästelevät poikansa, lapset isänsä, sisaret veljensä.
Yleensä kirjoitan tekstin kuin tekstin kertaheitolla, ihmeemmin ajattelematta, kuin asteikkoja viululla soittaen – sanat tippuvat paikoilleen kuin sormet otelaudalle. Tästä tekstistä ei sen sijaan ollut tulla mitään. Kirjoitin sen kerran, toisenkin, vain poistaakseni lopulta koko tekstin. Ehdin jo ajatella, että nyt se tuli! Yli 37 tasaisen tuotteliaan vuoden jälkeen kirjoittajan blokki. Mieleen ei tule yhtään oivaltavaa värssyä, ei matkan varrella opittua viisautta. Mitä minulla olisi sanoa?
Toimistolle aamulla tullessani vilkaisin Turun konserttitalon esiintyjälämpiöön. Lattiat lainehtivat valkoisia tutuja, höyheniä, sulkapäähineitä... Ukrainan kansallisbaletti ja Joutsenlampi! Sain viimeisen paikan ja Tšaikovskin ensisävelistä kyyneleet vierivät poskilleni. Toinen toistaan upeammat pikku joutsenet valtasivat lavan, narri kieppui niin nopeasti, että hänen kasvonsa pysyivät koko ajan yleisöön päin, ja kun Odette siipiään leyhytellen nousi prinssin käsivarsilla katonrajaan, kuului koko tuhatpäisestä yleisöstä huoahdus. Prinssi sai tänä iltanakin prinsessansa, ja rauha laskeutui Joutsenlammelle.
Kuitenkin vain sinne, tarinoidemme Joutsenlammelle, kun esiintyjien koti on yhä sodan keskellä; maassa, jossa teatteriin turvaan hakeutuneita pommitetaan. Mariupolilaiseen teatteriin oli maaliskuussa tullut turvaan tuhat ihmistä – yhtä paljon kuin meitä tänään Turun konserttitalossa – kun venäläiset joukot tuhosivat rakennuksen. Siellä olisit voinut olla sinä, siellä olisin voinut olla minä. Se voisi tapahtua täälläkin. Esityksen päätteeksi esiintyjät saapuivat loppukiitoksiin Ukrainan lippujen kanssa ja ilta päättyi Ukrainan kansallislauluun. Slava Ukraini!
Tulin salista ja säntäsin koneelleni. Voisin kirjoittaa novellin, tai kirjan, tai kirjasarjan! Kaikki tuo kauneus, musiikki, taitavimpien taiteilijoiden kädenjäljet koottuna yhteiseen hyvään. Ikiaikainen tarusto, joka herää hetkeksi henkiin ja loppuu, muttei kuole koskaan.
Uusi kotini on Turun tuomiokirkon kupeessa, ja joulurauhan julistus kuuluu miltei kotiini. Tänä vuonna moni meistä on siteerannut sen ensi lauseita: ”Huomenna, jos Jumala suo”. Monta huomista olemme onneksi saaneetkin, ja – jos Jumala suo – tulee niitä vielä monta.
Rauhallista joulua Suomen Turusta!
Charlotta joulukuussa -22
Yksitellen
Vuosi sitten, torstaina 12.3. istuin Hyvinkään kaupungintalon suurimmassa kokoushuoneessa. Alkamassa oli kaikkien aikojen tapahtumakesän suunnittelukokous, joka yhdistäisi kosolti kulttuuri- ja urheiluväkeä. Suunnitelmia oli jo eri tahoilla tehty, mutta vihdoin istahdettaisi saman pöydän ääreen ja ihasteltaisi ihanaa kokonaisuutta, joka tarjoaisi yleisölle ja kuntalaisille kulttuuria laidasta laitaan. Pitovoimaa ja elinvoimaa, taisi joku puhua lumovoimastakin. Hyvinkään hyvä huomen on vihdoin täällä! Puitteet olisivat paremmat kuin koskaan ennen, kaikki esteet raivattu yhteistyön tieltä ja koko tekijäporukalla niin iloinen me-henki, ettei paremmasta väliä. Uhka leijui jo iltapäivän päällä, mutta silti uskottiin ja toivottiin, vitsailtiinkin vielä.
Vain muutamaa minuuttia myöhemmin kaikki oli mennyttä. Ensimmäiset meilit lähtivät saman tien. ”Peruttu”, ”tapahtuma jää väliin”, ”konsertti siirtyy”. Yksitellen, ja lopulta joka ikinen. Tunnin päästä ohjelmassa oli seuraava tapahtumakokous, joka loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Tyrmistyneenä kippasimme maitoa yksittäispakatuista pikareista kahvikuppeihin arvaamatta, että seuraavan kerran joisimme kahvia yhdessä – jaa-a, ei vieläkään tietoa milloin. ”Amerikan-meininkiä”, letkautin, kun niputin kolme pientä muovikippoa; arvaamatta, että seuraavien kuukausien kuluessa kaikki, minkä voi tarjota yksitellen, tehdään niin.
Illalla 12.3.2020 istuin legendaarisessa Kymppikerroksessa ja katsoin kuollutta Hyvinkään keskustaa. En unohda iltaa koskaan. Puhelimet tulvivat viestejä ja puheluita. Vastaaja täyttyi ääniviesteistä, meilit lauloivat. Epäuskoa, huutoa, itkua, raivoa, tyrmistystä, vihaa, kysymyksiä, loputtomasti kysymyksiä. Rumba jatkui seuraavaan päivään, ja taas seuraavaan. THL, OKM, STM, HUS, Keusote. Pikavalintoihin vaihtuivat terveysturvallisuusviranomaisten numerot, suosikkisivuiksi virastojen koronainfot. Alkoi historiallinen kulttuurialan ahdinko, joka ei vieläkään näytä loppumisen merkkejä. Onneksi tuolloin ei tiedetty, että vuosi pitäisi jaksaa – ja sen jälkeen alkaisi vielä toinenkin vuosi.
KulkuriTeatterin 30-vuotisjuhla ehti alkaa mallikkaasti. Ihasteltu ”Kylillä kuultua”-ensi-ilta pidettiin helmikuussa 2020 ja se sekä näytelmän rinnalle kootut kylä-, lintukuva- ja rekvisiittanäyttelyt nauttivat erinomaisesta menestyksestä. Korona kuitenkin vei juhlavuotemme syksyyn suunnitellun päätapahtuman ja lukuisat ihanat tilausesitykset. Veipä se myös tämän vuoden ensi-illat ainakin kauas syksyyn, kenties koko vuodeksi.
Ehkä kaikki vielä joskus palaa ennalleen, ehkä jokin on iäksi mennyttä. Tai kenties syntyykin uutta ja ihmeellistä? Mene ja tiedä. Vuosi on vaatinut veronsa ja tasaisin väliajoin mieleen nousee tuttu värssy Kulkureiden yhdestä lempisävelmästä:
”Joskus kuulen naurut niin kuin silloin, vierellä nuo ajat ihanat”. Oi niitä aikoja!
CHARLOTTA KIVISTÖ Hyvinkäällä 12.3.21
Sananen harjoittelusta
Paras soitonopettaja on sellainen, joka opettaa harjoittelemaan ja antaa eväät, joilla osaat harjoitella elämäsi loppuun saakka. Suurin pettymys viulutunnilla oli, kun tunteja kotona harjoittelemaani pätkää ei soitettukaan läpi kuin kerran ja koko tunti käytettiin johonkin ihan muuhun kahdeksaan tahdin pätkään. Vanhempana ymmärränkin jo, että tehtyäni oman työni, saattoi opettaja jatkaa omaansa. Mitä kauemmin taidetta tekee, sitä enemmän ymmärtää, että valmis lopputulos on yksityiskohdista kiinni; vaikka teknologia kehittyy ja elämänrytmi kiihtyy, kasvaa yhä vieläkin pienistä puroista hitaasti suuri joki.
Vastikään teatteriharrastuksen aloittanut huutaa yleensä kiivaimmin, kuinka esityksestä ei tule mitään, kun sitä ei ole menty vielä kertaakaan alusta loppuun. Silloin kannattaisi hetkeksi pysähtyä katsomaan kokkiohjelmia: ruoka valmistuu suitsait, kun raaka-aineet ovat valmiina rivissä omissa puteleissaan, valmiiksi punnittuina ja pilkottuina. Harjoittelusta voi kuulemma oppia jopa pitämään, kun sisäistää ah’ niin oivallisen viisauden siitä, kuinka matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Harjoittelen sitä yhä joka päivä.
Oopperalaulaja Juha Uusitalolta opin sutkautuksen: ”parempi kahden minuutin häpeä kuin kahden tunnin harjoittelu”. Vitsissä ei tosin ole totta kuin muusikon ikiaikainen suhde harjoitteluun ja alakanttiin arvioitu harjoittelun määrä suhteessa esityksen kestoon; tuntien, kuukausien ja vuosien työn jälkeen taiteilija antaa lavalla kaikkensa, avaa sielunsa ja sydämensä ja on aina alttiina murskakritiikille, joka henkilöityy aina taiteilijan minään. Muusikko nousee lavalle sairaana ja sunnuntaina, on superasiantuntija, mutta huonommin palkattu kuin kerros-siistijä, työskentelee silloin kun muut juhlivat, soittaa ystävänsä haudalla ja laulaa äänen värähtämättä kun muut itkevät. Kansakunnan palkalliset vapaat ovat kiihkeintä sesonkiaikaa ja ylitöitä ei ehdi edes miettiä, kun keikkareissu jo kääntyy toisen vuorokauden puolelle.Muusikon työehtosopimuksettomuudella Suomi nousuun!
CHARLOTTA KIVISTÖ 2018
Meidän aikamme hieroglyfit
Tänä keväänä tajusin, että ihmisen pitäisi säännöllisin väliajoin käydä Egyptissä.Tuhansia vuosia säilyneiden monumenttien äärellä seistessä tajuaa pienuutensa ja sen, kuinka häviävän pieni hitunen onkaan tässä maailmankaikkeudessa. Kuinka monta sukupolvea nuo vanhat pyramidit ovatkaan nähneet, kuinka temppelin pylväät kehystäneet ylväyttä ja upeutta, kuinka paljon sfinksin hymy kätkee sotia, riitaa ja kärsimystä.
Kun mykistäviltä nähtävyyksiltä palaa jälleen takaisin hotelliin ja kahlaa Punaisenmeren rantaan, näkee pienen meritähden hiipivän peilikirkkaassa vedessä kohti kirkkaan pinkkiä korallia törmäten matkallaan nopeasti oikealta ohittavaan hiekanväriseen minirapuun, ymmärtää viimein kuinka vähän oikeastaan ymmärtää.
Maailmalla matkatessaan oppii ainakin sen, että omilla valinnoilla ja teoilla on oikeastaan maailmankaikkeudessa aika vähän merkitystä. Kaikki on jo nähty, kaikki koettu, joku on aina sinua viisaampi, joku valovoimaisempi, joku kekseliäämpi. Luulin vuosia sitten, että Airi Bach on vainajan nimi, kunnes tajusin senkin perikunnan vain haluavan hautaukseen saman sävelmän kuin kaikki aiemmat toivojat: listalta kun löytyivät jo Bachin ”Tuuli”, ”Ilma”, ”Eör” ja ihan vaan ”Airrr”.Kaikilla morsiamilla on yhtä erikoinen, pelkistetty A-linjainen valkoinen mekko, kaikki haluavat häämarssikseen jotakin erilaista ja päätyvät valitsemaan saman Prinsessa Ruususen minkä muutkin.
Suurin jälki ihmisestä jää toiseen ihmiseen – ja tässä tapauksessa teatterikaveriin. Tuletko ajoissa vai myöhässä, oletko opetellut replat vai lunttaatko kuten aina ennenkin, oletko positiivinen ja kannustava vai naama nurinpäin ja kade, saatko mielestäsi aina rumimmat vaatteet, oletko läsnä vai surffailetko harkkojenkin ajan kännykällä, kiitätkö niitä joille kiitos kuuluu, oletko oikeudenmukainen, sitoudutko ryhmään ja sen arkeen vai kuljetko teatterista toiseen poimien aina rusinat pullasta, puhutko selän takana vai pesetkö likapyykin reilusti yhteisessä soikossa? Koska tässä, aivan käsillämme, ovat meidän aikamme hieroglyfit, jäljet joita parhaillaan maailmanhistoriaan jätämme. Teatterikaveruus on rakkautta parhaimmillaan, koska siinähän jos jossakin kärsitään ja kestetään ihan kaikki. Vanha hyvä hääleikki (joku muu keksi tämän ennen minua) on vähän tuunata korinttolaiskirjeen sanoja, katsotaanpa:
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi Jarno, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.
Jontsu on pitkämielinen, Hartsa on lempeä,
Marke ei kadehdi, Terhi ei kerskaa, Auli ei pöyhkeile,
Samuli ei käyttäydy sopimattomasti, Markku ei etsi omaansa,
Marju ei katkeroidu, Anni ei muistele kärsimäänsä pahaa,
Janne ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä Sakun kanssa;
kaiken Aki kestää, kaikki Hilkka uskoo,
kaikki Are toivoo, kaiken Suvi kärsii.
Niin pysyvät nämä kolme: Usko, toivo ja Jake. Mutta suurin niistä on BENITA!
Luottamuksesta kiittäen
Totuus on tarua ihmeellisempää -
stressaako - mene metsään!
Tästä vanhan kansan viisaudesta taitaa pohjimmiltaan olla kyse lokakuisessa Benitan luomassa METSÄ-viikonlopussa.
Vaikka ihmisen tietoisuus lisääntyy, ihmiskunta kehittyy ja informaatioähky luokittuu pian kansansairaudeksi, tiedämme olevaisuudesta lopulta yhä vähemmän. Maksamme itsemme kipeiksi yhä uudenlaisista elämyksistä ja attraktioista, tunnistamme Alkossa myytävät shampanjalaadut kuplien perusteella ja kiittelemme itseämme luonnonystäviksi ajaessamme hybridiautolla lähikauppaan.
Bussissa takanani istuvat nuoret naiset arvostelivat kriittisesti uutta, innovatiivista intervalliharjoitusta, jonka luvattiin olevan yhdistelmä pilatesta, tai-chita ja joogaa – suuret odotukset olivatkin latistuneet, kun ”ei se sit jotenkin vaan”.
”Mene metsään!” kuuluu vanha, iloinen sutkaus. Aina ääneen sanottaessa se kaikuu tarmokkaasti, reippautta uhkuen ja ehkä jopa hivenen ylenkatsetta (MINÄ kävin jo!) äänensävyssä. Viikko sitten sanomalehdet täytti jälleen syksyyn sopiva otsikko Stressaako? Mene metsään! ja yhdessä aikakauslehdessä tv-julkkis kertoi viisaasti, kuinka "metsässä treenaaminen ei maksa mitään mutta kehittää susta huippu-urheilijan".
Kivenheiton päästä Hanko-Mäntsälä-väylästä avautuu Kurkisuo, kokonaan uudenlainen maailma, jonka eliöistä harva meistä osaa nimetä yhtäkään. Vai tunnistaisitko rämekarvajalan? Entä kihokin? Tietäisitkö, että kihokki on lihansyöjä – juuri sellainen villikasvi joita ihastelemme Avaran luonnon lauantai-illoissa? Entä kuinka hyvin tunnet tututkaan kaverit - ajatteletko kurkiauroille vilkutellessasi kuinka mahdottoman kauas ne lentävät? Oletko Agatha Christien syanidi- ja arsenikkiannoksia kauhistellessasi vilkaissut ulos mökin ikkunasta ja pohtinut kuinka monta lievästi myrkyllistä suopursua tulisikaan uuttaa fataaliin aamuteehen? Näiden kysymyksien siivittämänä tartuin itse toimeen Benitan tilatessa minulta lastenoopperan ”Karoliina Kihokin kommervenkit”. Suoeliöihin tutustuessani voin allekirjoittaa täysin tuon alun lauseen – totuus jälleen kerran voittaa tarun ja ihan täysin, 6-0!
Kohtasin oman yleissivistymättömyyteni viimeksi Vermontin vehreillä kukkuloilla. Aamupalahetkeämme päättikin yllättäen sulostuttaa ohimarssillaan kuvan otus; hassu keltatupsuinen toukka, jonka upeus mykisti kaksi kaupunkilaista. Aina välillä yritin löytää lajimääritystä sattumanvaraisesti googlettelemalla; olinhan varma, että kyseessä oli aivan uusi löytö maailmassa! Juuri kun makustelin nimestäni väännettäviä uusia tieteellisiä nimiä löysin linkin, jota seuratessani mutkien kautta löysin kuin löysinkin otukselle ihan perisuomalaisen nimen: täplätupsukas. Kyseessä olikin erittäin yleisesti koko Suomessa tavattava yökkösmäinen perhoslaji ja kun kerroin innoissani löydöstä vähän perhosia harrastaneelle ystävälleni, kohautti hän vaan olkiaan ja totesi: ”joo, nehän muuttivat sen nimen tupsutoukkakehrääjästä täplätupsukkaaksi”.
Jaa.
Hyvästi siis Sutiensis Charlottiensis.
CHARLOTTA KIVISTÖ 2014
Päivitetty 29.7.23 b
Anchor 1
bottom of page