©KulkuriTeatteri 26.2.2020

Olemme myös Facebookissa

  • KulkuriTeatterin FB

KulkuriTeatterin ohjaajana 30 vuotta!

Vuonna 1995 esitimme  Kytäjän Maapirtillä suuren suosion saaneen näytelmän Opri. Kuvassa vasemmalta: Jaakko Kivistö, Samuli Kajosaari, Jukka Kuivamäki, Kari Tuominen, Benita Kivistö, Matti Eiristö, Ilari Rantala, Kullervo Kauppinen, ylärivi oikealta: Marke Eiristö, Hilkka Kauppinen, Anni ja Anna-Mari Eiristö, Pirjo Honkanen, Maarit Kajosaari, Maria ja Pirjo Kuivamäki.

HARVALLA ON OMA TEATTERI - MINULLAPAS ON!

KulkuriTeatteri aloitti toimintansa 30 vuotta sitten Hyvinkään Kytäjän kylässä, kun urheilijoiden silloinen hallitus yritti keksiä keinoa ikuisen rahapulan selättämiseksi. Maine kulkee myös naisen edellä ja kun joku muisti kuulleensa, että kylän oli muuttanut toimittaja, joka ohjasi näytelmiä päätettiin lähettää karvahattulähetystö kysymään, josko hän suostuisi ohjaamaan kyläläisiäkin.

Olimme juuri muuttaneet Kytäjälle, luutakuusen alle liki metsää ja erämaata. Talossamme ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia ei edes kunnon kaivoa. Vesi oli haettu entisaikaan kuivana kautena kartanon pellon lähteestä, talvella vesikelkalla, kesällä kantaen. Olimme nuoria, vahvoja, innostuneita ja aivan hulluuteen asti rakastuneita kyläämme ja taloomme. Miten ihanaa olikaan istua lämmintä kesäsadetta kuunnellen oman kodin portailla rakas rotikkapoika vieressä ja katsella Charlotan käpylehmäleikkejä Matti-kissan kanssa.

Harrastimme myös kyläläisten iloksi – ehkä häpeäksikin – maanviljelystä. Pistin heti alkajaisiksi rovastin kanssa perunoita maahan entisen omistajan Lauri Pilven ikiaikaisella, ruostuneella auralla. Minä olin hevosena ja rovasti ohjasi auraa. Muutama vako saatiin avatuksi kivikovaan savimaahan ja muutama rupinen peruna kaivettua kylmästä, märästä maasta syksyllä.  Hauskaa oli ja kahvikupposen ääressä ihastelimme satoamme, kun se tapahtui, se joka tulisi määrittelemään elämämme suunnan seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Karvahattulähetystö saapui.

Siitä se sitten alkoi. Lupauduin käväisemään seuraavassa urheilijoiden kokouksessa, tapasin parikymmentä innokasta kyläläistä – nuoria ja vanhoja – ihastuin heihin ja suostuin kirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmän, jonka jälkeen palaisin maanviljelijäksi, jos en ehkä perunan, niin jonkun toisen kasvin kasvattajaksi kuitenkin. En palannut viljelijäksi enää, ryhdyin tekemään teatteria. Kaikki vapaa-ajat, jotka varsinaisesta työstä liikenivät, kuluivat puvustuksen, lavastuksen, rekvisiitan, käsikirjoittamisen, ohjaamisen ym. parissa.

Siitä päivästä on nyt kolmekymmentä vuotta ja aika on kulunut kuin siivillä. Peilistä katsoo entisen punatukkaisen, hoikan naisen sijasta, harmaaseen kääntyvä, hauskasti pyöristynyt, ikääntyvä naisihminen. Mutta jos voisi kurkata sydämeeni, niin huomaisi, että kuva on valheellinen.  Se sama helsinkiläinen perunanviljelijähän sieltä katsoo ja rientää jo kovaa kyytiä kohti seuraavia seikkailuja.

Ai niin, se ensimmäinen näytelmä oli Punatukkainen prinsessa ja siinä näytelleistä kytäjäläisistä on seitsemän yhä mukana teatterissa. Meillä kaikilla on siis ollut todella mukavaa!

Rakkaudella marraskuun ihanassa räntäsateessa Kytäjän korvessa vuonna 2019 kirjoitti

b

PS. Kerrottakoon vielä, että tuosta perunanviljelystä olen saanut kuulla satoja kertoja, sen saatatte arvata.