top of page
KulkuriTeatteri
Ohjaajan oma sivu
Blogeja - mietteitä ja vähän uutisiakin
VUORIA - VALAITA - KOTISIVUA
Vuoreijan tyrskyjen soitellessa ja merikotkan liidellessä pään yläpuolella sai elää todeksi luonnon majesteettisuuden.
Rannan siivous on kuulunut kymmenet vuodet Jäämeren rutiineihimme, milloin kylmässä milloin lämpimässä kesäsäässä.
Mäntän kirkon ikilehmusten alla kotiintuloaamuna.
Vuosi on vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani. Moni asia ehti vuoden aikana muuttua, mutta suuret linjat ovat kuitenkin pysyneet samoina. Olemme toki olleet liikkuvaisempia kiitos koronapelotteen poistumisen.
Olemme ahmineet erityisen paljon turkulaista kulttuuria; kuulleet filharmonikkoja aina kun vain on ollut mahdollista, tutustuneet museoiden ja Turun tähtitorninmäen upeisiin konserttitilaisuuksiin, vietimme vapunkin Puolalanmäellä mieskuoroa kuunnellen. Monet ravintolat, hotellit, kahvilat ja puistot ovat tulleet tutuiksi, Aurajoesta ja Tuomiokirkosta puhumattakaan. Meitä voi kutsua jo hyvällä syyllä puoliturkulaisiksi.
Rakas Kytäjän kotimme alkaa olla viimeistelyjä vaille valmis. Jake on rakentanut portit, terassiin suloiset sydänkaiteet, viimeistellyt vajanrakennusprojektin ikkunat ja ovet vain muutaman mainitakseni. Seuraavaksi ryhdymme yhteistuumin talon pesuun ja sitten takavajan purkuun! Jopa voimme istahtaa ihailemaan liki valmista kotiamme.Palasimme pari viikkoa sitten kolmen viikon Jäämerimatkaltamme keskelle hirveitä helteitä. Mieluusti olisimme vuorille jääneet, mutta kesän puuhat paloivat pyrstössä. Kotisivun viimeiset väännöt tehtiin sateisessa Hamningsbergissä vuorten ja valaiden lähellä erämaassa. Ihana oli muistella menneitä vuosia ja puuhailuja kulkureiden kanssa.
Kotisivun tekeminen oli hirveän työläs projekti. Joka ikisen kuvan kohdalla – kunhan kuvan ensin löysi – piti miettiä mistä näytelmästä se on, koska näytelmää esitettiin, ketkä esiintyivät, kuka teki lavasteet, asut, valot, kuka kuvasi jne. Kulkureilla kun oli monen monta liki samanlaista esitystä ja hirveän huonosti muistiinpanoja oikeastaan mistään. En ryhtyisi työhön uudestaan, mutta onnellinen olen kun se on valmis. Ja ylpeä kaikesta siitä, mitä me kulkurit olemme yhdessä saaneet aikaan.
ja mikä parasta!
TÄNÄÄN KOTISIVU LÄHTI MAAILMALLE!
Tänään sain kirjoittaa kulkureille, että menkäähän lukemaan. '
Jännityksellä jään odottamaan palautetta.
Ihanaa loppukesää rakkaat kulkurit ja teatterin ystävät!
b sateisena sunnuntaipäivänä Kytäjällä 7.7.24
KULTTUURI - KULKIJANKIN KUKKA
Tästä se alkoi ja viikko aamusta iltaan kului kuopan pohjalla, mutta aina oli aikaa pikkurupattelulle!
_edited.jpg)
Ja tähän se kohta reunuksien ja laatoituksen valmistumisen jälkeen päättyiy. Kyllä on ihanaa odottaa kevättä ja katsoa, mitkä kaikista istuttamistani perennoista lähtivät kasvamaan. Piilotinpa mullan alle monen monta kevätsipuliakin. Saas nähdä!
.jpeg)
Kuluneen vuoden elämääni ei voi sanoa yksitoikkoiseksi. Olemme uudistaneet paitsi koko pihamme myös pihasuunnittelijan laatima entinen suuri kukkamaa muureineen on purettu, pensaat kaivettu ylös ja joko istutettu uudestaan tai hävitetty, nurmikot on myllätty uuteen uskoon ja kylvetty siemenet, Toiskan rinne on muutettu sekasotkusta vanhan, arvokkaan rakennuksen käyntikortiksi. Pihalaattoja on asennettu kymmenittäin, muureja ja terasseja rakennettu, istutettu uudet kasvit uuteen kukkamaahan, kalliot paljastettu, kuolleet puut raivattu jne.
Olemme myös saattaneet uuteen uskoon liki satavuotisen vajan poistamalla myöhemmin rakennetun autotallin, korvanneet ikkunat ja ovet uusilla ajanmukaisilla, maalanneet rakennuksen punamullalla . Lisäksi ovi- ja ikkunakarmit uusittiin, uusi porras rakennettiin ja lopuksi vaja sai pikkuterassinkin.
Päivät venyivät poikkeuksetta 8-10 tuntisiksi, välillä emme malttaneet kuin litkaista seisten kahvit. Mutta valmista tuli ja mikä mahtavinta, vain lapiolla ja kottikärryllä, meillä kun traktoria ei ole. Neljä kuukautta siinä vierähti, kuolemanväsyneitä olimme välillä, mutta ah - ONNELLISIA. Nyt kelpaa istua ja kehuskella toisiamme mitä nyt rinnoilta sylkemiseltä ehdimme.
Olemme toki matkustelleetkin, keväällä olimme liki pari kuukautta pohjoisessa rakkailla tuntureilla ja Jäämeren rannoilla. Sielläkin olemme aina puuhanneet kovasti kirjoitus- ja puhdetöitä sekä vähintään kerran viikossa kuluttaneet päivän siivoamalla rannalta roskia. Iloksemme huomasimme, että muitakin siivojia oli ollut liikkellä, sillä keräilypaikoilla oli useimmiten monta isoa muovisäkkiä jo ennen meidän tuomiamme.
Työnteon vastapainoksi olemme tehneet monta kertaa viikossa matkoja ympäri Suomea, aamulla lähdetty vaikkapa Kuopioon tai Seinäjoelle ja illalla tultu onnellisina takaisin.
Mutta todellisen nautinnon kaivuuhommissa vaivattu ruumis ja mieli on saanut kulttuurista. Olemme tutustuneet ja rakastuneet Turkuun ja sen monipuoliseen tarjontaan. Parin päivän jälkeen on aina krapula, kun pitää palata kotiin. Varsinkin Turun filharmonisen orkesterin mahtavaa saundia on nautinto kuunnella liki tuhatpäisen yleisön joukossa.
Turussa käynnin syynä on luonnollisesti myös rakas Charlottamme. Hänen opastamanaan olemme saaneet nauttia Turun kulttuuriannista monipuolisesti.
Kotikaupungissamme meillä oli ilo olla kuuntelemassa Hyvinkään Musiikkiopiston opettajien sekä opiskelijoiden soittoa. Olin saanut etukäteen toivoa kappaletta, joka on minulle läheinen. Siinäpä ei montaa hetkeä vierähtänyt, toive oli valmis. Se linkitti Charlotan, Musiikkiopiston ja meidät yhteen jo kauan ennen kuin Hyvinkäästä mitään tiesimme. Siitä kerron seuraavassa blogissani.
Hyvää syksyä rakkaat teatterin ystävät ja rakkaat kulkurit! Käykäähän tutustumassa sivuihin ja kommentoikaa.
Kytäjä lokakuun 14 päivänä 2023
Benita
ALOITETAAN MUUTOS JO TÄNÄÄN
Vuosi vanha vaipuu kohta hautaan ja minun pitäisi kirjoittaa sen tapahtumista, sen suruista ja iloista. Mutta korona, Ukrainan sota, sähkön hinta, ilmastokriisit, metsähakkuut ja muut uhat ovat muuttaneet aikakäsitykseni. Vuosi ei ole enää kokonainen, neljän vuodenajan jakso, vaan kokoelma erilaisia lyhyitä jaksoja aina sen mukaan, mikä uhka kulloinkin ihmiskuntaa koettelee. Rauhallisten, tasaisten vuosien jälkeen olen ryhtynyt odottamaan mitä seuraavaksi. Mieleeni on vaivihkaa hiipinyt epäilys, josko tämä onkin meidän tulevaisuutemme, uusi normaali, johon on sopeuduttava - halusimme sitä tai emme?
Ehkä sopeutuminen ei loppujen lopuksi olekaan vaikeaa. Ehkä ihmiskunta herää vähän ennen viimeistä hetkeään ja ryhtyy tekemään tuhotöiden sijaan hyviä tekoja, taistelemaan yhdessä paremman maailman puolesta. Ihmisellä on kyky nähdä kauneutta, kyky nauttia musiikista, taiteesta, kirjallisuudesta, lähimmäisistään ja rakkaistaan. Siitä on loppujen lopuksi lyhyt askel koko ihmiskunnan rakastamiseen. Tällä hetkellä ajatus voi tuntua epäuskottavalta, kenties jopa naivilta. Mutta yhtä helppo kuin on ottaa askel kohti sotaa ja hävitystä, on ottaa askel kohti rauhaa ja yhteistyötä. Ehkä eräänä päivänä maailma on hyvä paikka kaiken väristen, kaiken kokoisten ja kaiken näköisten ihmisten elää . Mehän sen loppujen lopuksi päätämme kukin tahollamme ihan itse.
Aloitetaan muutos jo tänään. Ja aloitetaan se itsestämme.
Hyvää, siunattua joulua toivon kaikille, sekä rauhaa ja rakkautta tulevalle uudelle vuodelle 2023!
Kytäjällä 18 joulukuuta 2022
KAIKELLA ON AIKANSA MAAN PÄÄLLÄ
Pandemia, sota Euroopassa, kuninkaalliset hautajaiset -
historia toistaa itseään ja luo aiheita teatterille!
Teatteri on myös työllistänyt oikein toden teolla. Kaiken kiireen keskellä olemme laittaneet uuteen uskoon koko valtavan puvuston ja lavastamon. Siinä menikin rattoisasti kaksi hikistä kuukautta, satoja kilometrejä roudausta, pakkaamista,, siivoamista jne. Polvileikkauksen jälkeinen jumppa hoitui samalla 10-tuntisissa liikunta- ja muuttosessioissa. Nyt on puhdas pöytä mistä jatkaa uusiin kuvioihin.
Myönnettävä on myös, etten ole parantunut käsikirjoittaja-ohjaajataudista. Missä sitten liikunkin, aiheet hyppäävät kyytiin. Rakkaat teatterilaiseni ovat käyneet kanssani Jäämerellä, Karjalassa, Savossa, sukeltaneet pajan lattialautojen alle, käyneet Coxassa polvileikkauksessa, hikoilleet Kytäjän helteessä ja... vaikka niin missä. Käsikirjoituksen ensimmäiset lukuharkat, harjoitusten ilo, ihanat valot ja tekijöiden innostuneisuus muistuvat mieleen. Miten hauskaa teatterin tekeminen onkaan.
Vielä kuitenkin harmittaa, että Helmentekijä-näytelmä jäi vain pariin harjoittelukertaan koronan vuoksi. Tein käsikirjoitusta kuukausia, aihe on minulle tavattoman rakas, joten olisin todella halunnut saada näytelmä esitettäväksi. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä. Kunhan toivutaan koronasta ja kaiken maailman leikkauksista - saas nähdä!
Norjan vuonoille ja vuorille lähdimme niin kuin joka kesä viikoiksi. Ja aina mukaamme lähtee myös rakas naalimme Niila. Se pääse pari kertaa vuodessa katsomaan syntymäpaikkaansa ja tällä kertaa myös raakkujoelle. Lapsuuteni rakas eläin - naali - on parinkymmenen vuoden jälkeen palannut pohjoisen korkeille tuntureille lisääntymään. Naali on Saamenmaan kasvatti ja erittäin uhanalainen otus. En suostu ajattelemaan, ettei tuota upeata vuorten asukkia enää koskaan olisi voinut nähdä pohjoisen korkeilla paljakoilla. Onneksi suojelutoimet alkavat tuottaa tulosta ja uusia naalivauvoja syntyy revontulten maahan.
Ihminen oppii kenties sittenkin ymmärtämään, että hän on vain pieni osanen luontoa eikä suinkaan maailmankaikkeuden herra.
b 22.9.22 Kytäjä
MUISTAA-KAIVATA-IKÄVÖIDÄ
Lempivuodenaikani syksy on vieraillut puutarhassamme, tuivertanut puut paljaaksi, täyttänyt lampemme vedellä ja pudottanut ikivanhojen omenapuiden viimeiset omenat. Piiskaava sade ja vinkuva tuuli herättää syksyn lapsessa voimakkaan halun kirjoittaa, ommella ja matkustella. Niitä kaikkia saan onneksi sydämeni kyllyydestä tehdä maailman parhaan aviopuolison kanssa.
Parhaillaan rakennamme yhdessä Willan valtavia jouluikkunoita, minä näpertelen tonttujen hiippamyssyjä ja enkelien siipiä, rovasti rakentaa pajassaan kauniita hirsitaloja, kammeja ja tänään näin vilauksen haltijan linnan tornista. Se valmistuu keloista ja vanhoista kippuraisista oksista. Olohuoneessa odottaa kananverkosta ja vaahdosta veistelty peikonpää. Pajassa tammen alla loistaa vielä valo, joten jotain ilmestyy pian taas ihailtavakseni.
Minä viimeistelen käsikirjoitustani kirkasvetisten, vilkkaasti juoksevien jokien pohjalla asuvista raakuista, jokihelmisimpukoista. Ne ovat hurmanneet minut jo pienenä tyttönä isän kanssa tehdyillä Lapin matkoilla. Vanhin Suomesta löydetty raakku on liki 300-vuotias, joten siitä saa perspektiiviä omaan elämäänsä.
"Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, kun tuuli käy hänen ylitseen ei häntä enää ole", sanotaan Isossa Kirjassa.Voiko todemmin ihmisen elämän lyhyyttä kuvata? Pimeys kätkee meidät Kytäjän korven hiljaisuuteen omiin pikku puuhiimme. Taustalla soi Bachin Matteuspassio ja muistelen kaikkia niitä kertoja, jolloin Matti Heroja johti Oratoriokuoroa, Charlotta soitti viulua orkesterissa ja rovasti lauloi kuorossa.
Vaikka vuodet vierivät ja tuovat uusia kokemuksia, eivät ne korvaa entisiä muistoja. Ihmisenä olon yksi ihanimmista asioista on kyky muistaa, kaivata ja ikävöidä. Tänä myrskyisenä, sateisena onnen ja ilon iltana toivat menneet muistot surureunan. Sitä kai se elämän täyteys tarkoittaa.
b loppusyksyllä 2021
Jalasjärven vanhan hautausmaan portti avaa muistot menneisyyteen.
Ohjaajan wanhat blogit
KALLE ARMFELTIN AIKA KYTÄJÄN KARTANOSSA
Armfeltit jäivät iloineen ja murheineen vuoteen 1814 ja minä palasin tälle vuosisadalle, tähän vuoteen ja Kytäjälle. Kun viimeisen esityksen jälkeen kävelin pimeää kotipolkuani suurten, lumisten tammien alla punssipullo kädessäni kotiin, saatoin tuntea itseni onnelliseksi. Charlotta oli kaiken kiireen ja touhun keskellä jaksanut olla aina minua varten ja vielä lopuksi muisti jopa rakkauteni punssiin ja kiitoksiin. Nekin hän järjesti! Sain myös nauttia kuuden esityksen verran hänen ja KulkuriOrkesterin upeasta soitosta ja Bellmanin musiikista, jota olen kuullut jo pikkutyttönä isoäitini laulavan. Sydäntäni lämmitti myös Antti Savilammen kauniit sanat ja aivan erityisesti hänen upea serenadinsa minulle.
Kiitos myös Leena Lehdolle ja Anu Lahtiselle. On ollut hienoa saada tutustua teihin, suunnitella yhdessä näytelmiä ja tehdä rakasta Kytäjäämme tunnetuksi. Tuon mahdollisuuden antoi ensimmäisen kerran Katri Lehto minulle tarjotessaan Kuninkaan eväät -tekstiään dramatisoitavaksi vuosia sitten. Olen ikuisesti kiitollinen hänen tuestaan ja avustaan. Milloinkaan hän ei ole arvostellut näytelmiäni eikä hänen tekstinsä muokkaamista, päinvastoin hän on aina antanut minulle niistä kauniin kiitoksen. Tämäkin näytelmä perustui hänen hienoon kirjaansa Kytäjän mamsellin muistelmat.
Toivon, että nämä Katrin, Leenan ja Anun kanssa tekemäni teatteriesitykset saisivat Kytäjän kartanon omistajat huomaamaan, mikä valtava aarre heillä on omistuksessaan. Upeiden sukujen ja värikkäiden tarinoiden historiallinen kartano sietäisi saada arvoisensa kohtelun ja tulla kunnostetuksi. Se olisi todellinen kulttuuriteko ja nostaisi nykyiset omistajat todellisten kartanonherrojen joukkoon!
Teatteripyykit on pesty, on hetki aikaa ihmetellä miten tästäkin rupeamasta selvittiin. Puolen vuoden paneutuminen oli iso haaste, mutta se oli myös ihan konkreettista työtä. Satojen asioiden hoitaminen, ompeleminen, tavaroiden ja kankaiden haaliminen ympäri Suomea, lavastesuunnittelu, puhumattakaan koko paletin dramatisoimisesta ja osin kirjoittamisestakin ja ohjaamisesta ei suju olan kohautuksella. Ammattiteattereissa esitystä valmistavat kymmenet ihmiset, meillä muutama.
Kun esityksen jälkeen istuin teatterilaisten puheensorinaa kuunnellen, mietin niitä lukuisia tunteja, joita olen jokaisen näyttelijän ohjaamiseen vuosien saatossa käyttänyt, kokeillut kaikkia mahdollisia keinoja niin henkilöohjauksessa kuin yhteisohjauksessa. Kieputellut sitä ja tätä kautta, jotta jokainen löytäisi tavan replikoida ja esittää roolinsa siten, että hän itse ja yleisö saisivat siitä maksimaalisen nautinnon. Harrastajateatterissa näyttelijät tulevat kuka mistäkin, kenelläkään ei ole pitkään aikaan harmaintakaan aavistusta mitä näytteleminen edes on, miten näyttämöllä ollaan, puhumattakaan mitä on karaktäärien tekeminen, asemat, iskut, läsnäolo ym. Ohjaaja aloittaa jokaisen kanssa aina nollasta. Vääntää, puurtaa, ponnistelee, yrittää, onnistuu, epäonnistuu; välillä tekee mieli repiä hiukset päästä, välillä itkeä ilosta, kun jokin asia menee perille.
Näytteleminen on vaativa harrastus niin näyttelijälle kuin ohjaajalle, jonka on saatava näyttelijä ymmärtämään kymmeniä asioita ennen kuin näyttelemisestä edes voi puhua. KulkuriTeatterissa vuosikaudet mukana olleet ovat saaneet henkilöohjausta määrättömän paljon. Kotisivua päivittäessäni osui silmiini teatterimme historiikki ja Klapien ohjelmisto. Mikä satojen ja taas satojen tuntien koulutuksia jo pelkästään nekin pikkuesitykset ovat olleet jokaiselle. Meillä on lisäksi ollut vuosien saatossa mahdoton määrä upeita, ammattitaitoisia kouluttajia, jotka ovat omalta osaltaan antaneet harrastajalle valmiuksia näyttelemiseen. Ei tarvitse ihmetellä, jos teatterimme tasoa kutsutaan ammattimaiseksi ja on kutsuttu jo parikymmentä vuotta. Juhlahumussa ja kiitosten keskelläkin on hyvä muistaa mistä kaikki lähtee.
Nyt on sekä näyttelijöillä että minulla hengähtämisen aika. Ansaittu loma voisi sanoa. Viimeisen Armfelt-esityksen jälkeen esitimme heti kohta Pikku Naisia kirjastossa, mutta nyt ei hetkeen esitetä mitään. Jossain kohtaa voi taas olla toinen ääni kellossa. Saas nähdä mitä sävelmää silloin soitetaan!
Lumisateisin terveisin Kytäjän korvesta 110319b
ARMFELTIA - OMPELUA - ESIINTYMISIÄ - HARKKOJA
Taas on joulu ovella ja teatterissa yhtä mahdoton hoppu kuin joka vuosi. Vuoden vaihteessa teen pyhän lupauksen, että tänä vuonna on rauhallisempaa. Sitten tulee toinen toistaan ihanampia tilauksia, eikä kaikille raatsi sanoa ei, enkä aina haluakaan kieltäytyä. Nopeat tempaukset, uudet käsikirjoitukset ja laulut toimivatkin oivana opetuksena suurelle rutistuksellemme Armfeltien aikaan. Ja kulkurithan rutistavat rutisematta; upea porukka, jota ei voi liiaksi suitsuttaa. Marinan ja valitusten sijaan tehdään työtä, nauretaan ja nautitaan. Siitähän harrastuksessa loppujen lopuksi on kyse. Kukapa viitsisi vuodesta toiseen kuluttaa iltoja ja viikonloppuja seurassa, jossa ei viihdy tai harrastuksen parissa, jota ei koe omakseen.
Hilkka on ajellut Turusta joka viikko vapaapäivinään ompelemaan. Mitäpä tekisin ilman häntä, yksin ei puvustus valmistuisi eikä sellaisen kaverin kanssa, joka tulisi vain kun itselle sopii. Me aloitamme aamulla klo 9 ja lopetamme illalla suunnilleen samaan aikaan ja sen lisäksi ompelemme vielä vapaa-ajatkin. Vain teatterissa voi antaa luovuuden kukkia, toteuttaa hulluimmatkin unelmat. Kaikki rooliasut teemme vanhoista vaatteista, ensin puramme, sitten pesemme ja vasta sitten ompelemme. Tupla-aika siihen nähden, jos kävisimme ostamassa uudet kankaat. Mutta eipä lopputuloskaan olisi sitä mitä haluamme. Monta kymmentä suurta asua taas loihdimme pääosin kahden. Ihanat teatterilaiset kyllä auttavat aina, kun tarvetta on. Viikonloppuna menemme akoissa ompelemaan. Ihana rupattelu ja puheensorina lisättynä ompelukoneiden hurinaan on musiikkia korville.
Antti Savilampi on molempina teatteriviikonloppuina käynyt opettamassa meille omien sanojensa mukaan yhtä vaikeinta tanssia. Parikymmentä vuotta olemme hänen opissaan saaneet olla, aloitimme nollasta ja nyt harjoittelemme supervaikeata tanssia! Hienoa nähdä kehitys kulkureissa ja uuden omaksumisessa, harjoitus todella tekee mestarin.
Juhana Rönnkvist kävi vetämässä meille kolmen tunnin impron. Näyttelijät olivat ihastuksissaan ja kehuivat paitsi häntä myös improilua. Rakkautta ei ole vaikea ymmärtää, onhan Juhana meidän kulkureita; teki aikanaan huiman pääroolin pohjalaisessa näytelmässä Ketoolan Jukka.
Tätä kirjoittaessani on ruotsalaisuuden päivä ja muistot vievät rakkaan äitini ja isäni luokse sinne jonnekin. Kiitollisin mielin muistelen heidän rakkauttaan ainutta tytärtään kohtaan, mutta kiitän myös ruotsalaisesta äidinkielestäni. En ymmärrä vallalla olevaa kielivihaa, sillä minulla on kaikista lapsuudessa oppimistani kielistä ollut pelkkää iloa ja hyötyä. Suomen kieltä rakastan mahdottomasti, koska sillä on kirjoitettu yksi hienoimmista kirjoista, Kalevala. Ruotsinkieliset kansanlaulut ja –sadut ja niiden monet kielikuvat avautuvat vain ruotsin kieltä taitavalle. Toivoisin, että vanhemmat ymmärtäisivät opettaa lapsensa paitsi rakastamaan erilaisuutta myös tarjoamaan heille mahdollisuuden opiskella toista kotimaista kieltä. Ei väkisin vaan vapaaehtoisesti.
b marraskuun alussa 2018
HELTEISESTÄ KESÄSTÄ ARMFELTIEN AIKAAN
Seitsemänviikkoinen matka Jäämerelle ja Saamenmaahan tuli ja meni, kuumin kesä kului pikkumatkoja tehden kotimaassa, parin päivän päästä kutsuu lumoava maaruska, lumihuippuiset vuoret ja pohjoinen rauha kulkijan jälleen pariksi viikoksi lepäämään ja nauttimaan silmiä hivelevästä maisemasta.
Keskikesän helteillä paneuduin myös teatterityöhön. Dramatisoin Leena K. Lehdon ja Anu Lahtisen upeat tekstit näytelmäksi; myötäelin Armfeltin Kallea sydänsuruissa, surin Heddan puolesta, iloitsin ja vähän pelkäsinkin kuinka käy Heikki-rengin ja hänen rakastettunsa tai puraiseeko hauki Jänes-Jussilta siiman poikki.
Historiallinen draama on nähnyt päivänvalon. Tällä kertaa lopputulosta voisi kutsua lieväksi komediaksi, jos sellainen teatterimuoto olisi mahdollinen; hulvattoman hauska, jopa vähän hassahtanut. Erilainen kuin tähänastiset historialliset kartanosta kertovat näytelmät, mutta silti samanlainen: tarinat ja tapahtumat ovat tarkalleen tosia.
Armfeltien aikaan vei sydämeni kertaheitolla. Toivottavasti yleisön käy samoin.
b lokakuussa 18
KESÄMATKA WIURILAAN ARMFELTIEN KARTANOON
Meille kulkureille on tullut tavaksi aina ennen suuren historiallisen näytelmän harjoittelun alkua tutustua aiheeseen niin hyvin kuin suinkin. Viime kesänä paneuduimme Tuusulan rantatien 1900-luvun alun taiteilijayhteisön taloihin ja aatteisiin näytelmämme Punainen rubiini -merkeissä. Nyt oli vuorossa tulevan draamamme ARMFELTIEN AIKAAN -suku ja sen pääkartano.
Yllätykseksemme pääsimme ruokailun jälkeen kartanon nykyisen omistajan, rouva Aminoffin, opastamana tutustumaan itse kartanoon. Tämä harvinainen kunnia suodaan vain muutamalle ryhmälle vuodessa. Olemme todella iloisia ja kiitollisia että tämä ilo osaksemme tuli. Opas oli erinomainen, opastus hauska ja mukaansa tempaava, joten opimme paljon 1800-luvun tapakulttuurista, interiööristä ym.
Bussimatkalla meitä luotsasivat opasvälityksemme Änglarna rf. tutut ja rakkaat oppaat Terhi Korpela ja Charlotta Kivistö. Linja-autoa tyyräsi meidän Arttu Immonen.
Tytyrin kaivokseen pääsee vain kypärä päässä
Matkalla tutustuimme Lohjan Tytyrin kaivokseen, jossa oppaanamme oli lentokapteeni evp. Hänellä oli mahdottoman paljon mielenkiintoista kerrottavaa aina historiasta kaivoksen nykyiseen toimintaan. Mielenkiintoinen valoshow ja taideinstallaatio puhumattakaan monesta muusta yksityiskohdasta tekivät paikasta todella näkemisen arvoisen!
Talkoot ennen syyssesongin alkua
Vielä ennen käsikirjoituksen lukuhetkeä, pidimme varastossamme suursiivouksen. Kaikki teatterilaiset olivat paikalla, joten työ sujui joutuisasti. Yhteishenki oli mitä mainioin. Kertakaikkisen upea kulkuriporukka, jonka kanssa tehdään taas seuraava iki-ihana produktio!
b elokuussa 2018
HELENEN LUMOISSA
Tänä keväänä ei talven selkä tunnu taittuvan ei niin millään. Eletään maaliskuun loppua, mutta mittari näyttää liki kymmentä astetta miinusta ja lunta pyryttää taivaan täydeltä entisten kinosten päälle. Vanhan kansan mukaan uusi lumi on vanhan surma, sitä sopii toivoa. Mutta säästä viis, me kulkurit olemme heittäytyneet innokkaasti teatterin pariin ja yksi teos on saatu valmiiksi ja esitettyäkin jo.
Charlotan iki-ihana viulu, Anun koskettava teksti ja Aulin sielukas tulkinta ovat hurmanneet yleisön; kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä. Alun perin ajateltiin saliin mahtuvan noin kahdeksankymmentä henkeä, mutta kaikissa esityksissä on ollut katsojia yli sata. Mikä voisikaan olla ihanampaa, kuin esittää näytelmä salintäyteiselle, innokkaalle yleisölle. Yleisön pyynnöstä lisänäytös taidemuseolla 4.4.
Helene Schjerfbeck lienee taivaan asunnoista kylvänyt siunauksensa esityksellemme. Paitsi että sali täyttyy illasta toiseen, on tunnelma katsomossa sydämellinen, lämmin ja innostunut. Yleisö tutustuu taidemuseoon upeaan näyttelyyn, ostaa muistoesineitä, keskustelee keskenään ja jakaa meille tekijöille yltäkylläisiä kiitoksia.
Jää hyvästi Helene -esitys lähtee kyläilemään Tammisaareen 16.4. Schjerfbeck-sällskapet i Ekenäs –tilaamana.
Lämmin kiitos ihanalle yleisöllemme, tästä on ihana jatkaa kohti seuraavia!
Kytäjällä maaliskuussa 2018 b
TEATTERIA MONEEN LÄHTÖÖN
KulkuriTeatteri on mukana Matkamessuilla tulevana viikonloppuna. Ensimmäisenä päivänä esiintyivät Suvi Marina de Heydeninä ja Jarno Kamariherra Linderinä Hyvinkään ständillä ja menestys on ollut taattu. Ihmiset pysähtyivät ihailemaan pukuja, mutta myös keskustelemaan ajankohtaisesta kamariherra Hjalmar Linderistä. Hyvinkäällä on hieno huomen ja upea menneisyys.
Pe ja la tiimimme lisääntyy Charlotalla eli Kitty Linderillä. Tarjolla Hyvinkään osastolla siis silmänruokaa ja historiaa. Sunnuntaina on näytelmän vuoro: Aikamatka 20ssä minuutissa Helsingistä Hyvinkäälle kulkee hulvattomassa maailmassa, jossa ei ole aikaa ei aikakausia eikä paljon muitakaan kahleita. Kotikaupunkiamme mainostetaan häpeämättä! Ja 20-luvun tanssi Cake Walk kulkee!
* * *
Varsinaisen teatterityön lisäksi on ollut suursivouksen aika .Varastomme Kytäjän kartanolla on tyhjennetty, kiitos Yrjö ja Merja Laakkosen, on meillä ollut paikka missä säilyttää suuria lavasteitamme. Puvustossa on niin ikään puhaltanut raikas tuuli ja jäljelle on jäänyt vain sellaiset asut, joita ehkä voimme vielä käyttää. Merirosvolaiva KULKURI seilaa kuvassa kaatopaikalla kohti tuntemattomia vesiä. Alla olevassa kuvassa Jake ja Are lähdössä viimeistä kertaa golfilta.
Kuukausi kovaa työtä ja vihdoinkin on Sumppu siisti ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä uuden vuoden. Joku viisas on sanonut, että menestymisen salaisuus on paitsi kyky haalia kokoon myös kyky hävittää. Ilman jälkimmäistä ei synny mitään uutta.
Kulkurit ovat ihania ja teatterin tekeminen mitä taivaallisin harrastus. Kunhan messut ovat ohi ja Helene saanut ensi-iltansa on aikaa paljastaa suuri salaisuus:
KULKUREIDEN SEURAAVA NÄYTELMÄ. Siihen asti pitäkäähän toisistanne huolta.
Kytäjällä tammikuun 18. päivänä 2018 b
TÄSTÄ SE TAAS ALKAA
Tämän vuoden ensimmäinen uusi käsikirjoitus, ohjaajan kirjoittama hupailu Tämänlaanen Renttu, on jaettu ja ei kun lauluja opettelemaan. Pahuksen vaikeita nuo pohjalaaset rallit ovatkin. Mutta kyllä se trossaus ja häjyyly vaan on mukavaa näyttelijöidenkin mielestä.
Meillä ”vanhoilla” kulkureilla on erityiskuorrutus harjoittelulla, kun mukana on neljä ihanaa neitoa. He pistävät vauhtia meihin kaikkiin, erityisesti replojen opetteluun. He kun tulevat käsikirjoituksen saatuaan seuraaviin harkkoihin ilman kässäriä. Eläköön ihana nuoruus.
Lähestyy lähestyy päivä, jolloin julkistamme uuden näytelmämme. Malttia vielä vähän! Luvassa on lisäksi monta tilausjuttua ja taas uusien käsikirjoitusten opettelua. Mutta sehän se hauskinta teatterissa on.
Joulu on ohi, jouluaatonaaton iki-ihanat Charlotan ja Antin häät Helsingin Vanhassa kirkossa juhlittu, Uuden vuoden konsertti ja yöfonduet nautittu, loppiaisen Carmen-ooppera katsottu, konserteissa ja näyttelyissä käyty ja arkeenkin jo palattu. Nuoremmekin ovat palanneet häämatkaltaan, joka tällä kertaa suuntautui Los Angelesin ja Las Vegasin lisäksi Hawaijille. Kaikki hyvin siis ja maassa rauha.
Mutta uusi vuosi toi mukanaan myös surua. Hyvinkään suuri kulttuuripersoona, karismaattinen, lahjakas kuoronjohtaja ja muusikko Matti Heroja lähti Jumalansa luo. Meidän perheellemme Matti oli läheinen; Jaakolla oli ilo laulaa hänen perustamassaan ja johtamassaan Hyvinkään Oratoriokuorossa, Charlotalle Matti oli korvaamaton oppi-isä, ystävä, yhteistyökumppani, soittokaveri (kuvassa) ja paljon muuta, minä puolestani sain nauttia Matin ystävällisyydestä ja loistavasta musisoinnista koko Hyvinkäällä olomme ajan. Matin myötä katoaa Hyvinkäältä kokonainen kulttuurikausi. Saamme kiittää Mattia lukemattomista hienoista musiikkielämyksistä. Kiitollisena kaikesta toivotan Matille hyvää taivasmatkaa.
Teatteriharjoituksetkin olemme jo aloittaneet. Anu Lahtisen kanssa olemme puurtaneet käsikirjoitusta Helene Schjerfbeckin rakkaudesta Einar Reuteriin. Milloin hunajateen milloin latten lämmittäminä olemme istuskelleet milloin missäkin suunnittelemassa monologiamme. Molemmilla on muistona Pirjo Hämäläisen toivomus: Helene ei ollut säälittävä, ontuva invalidi, vaan nainen lihaa ja luuta, sydäntä ja sielua. Nainen jota rakastettiin ja joka osasi itsekin rakastaa kuumasti ja tuntevasti.
Ensimmäinen harjoitus pidettiin Kaukasten juhlatalossa, jonka lämmin ilmapiiri siivitti tiimimme kevyesti Helenen henkeen. Melkein kaikki olimmekin paikalla – Are, Sakari, Auli ja allekirjoittanut – vain Charlotta lauloi Alohaa Hawaijilla. Valtavan suuritöisen Punaisen rubiinin jälkeen on nautinnollista sukeltaa monologin maailmaan kahden huipputaitavan naisen ja kolmen innokkaan miehen kanssa. Sakari ja Are ovat jo vauhdissa ja Taidemuseon johtaja Ville-Matti Rautjoki on auttanut kaikessa.
Kun käsikirjoitus on herkullinen, Auli kuin luotu väkevien roolien tulkitsijaksi ja Charlotan viulu mitä herkin tunteiden tulkki on lupa odottaa todellista teatterielämystä.
RUBIININ KAJO SÄILYY
Lunta tuiskuttaa, on kunnon talvisää. Me kulkurit olemme lähdössä esiintymään. Tällä kertaa Veteraanitalolle kertomaan muistamisesta, ystävyydestä, lapsuudesta ja tietysti joulusta.
Punaisen rubiinin huikea menestys pitää mielen iloisena ja kiitollisena. Ei voi koskaan tietää, kun näytelmän käsikirjoitusta aloittaa, mihin se vie. Tulevatko näyttelijät pitämään siitä, entä yleisö, entä olenko itse siihen tyytyväinen, kun se vihdoin on valmis. Kahdeksan kuukautta kirjoitin sitä, tutkin tosiasioita, kaivoin tietoja, sukelsin historian ja pölyttyneiden asiakirjojen syövereihin ja aina kun sain yhden asian selväksi, toi se tullessaan kolme uutta kysymystä, jotka piti selvittää. Liki vuoteen en ole siivonnut, en tehnyt ruokaa, en käynyt kylässä, kuin mitä nyt lapsenlapsia oli pakko ikävän vuoksi pari kertaa tavata. Rovastia saan kiittää että olen hengissä ja että saan asua siistissä kodissa. Onneksi hän on mukana näyttelemässä, niin ei tarvitse selitellä niin mitään.
Teatteriesitys alusta loppuun on huikea matka, projekti, joka selkeästi alkaa ja loppuu. Ihmiset, jotka hakeutuvat teatteriin ja jäävät sinne vuosikymmeniksi, ovat juuri tällaisia projekti-ihmisiä. On osattava sukeltaa täysillä tuntemattomaan ja taas osattava kavuta ehjin nahoin rannalle, kun esitykset ovat ohi.
Me kulkurit olemme saaneet tottua huikeisiin menestyksiin, loppuunmyytyihin katsomoihin, lukemattomiin tilauksiin, joihin ajan puutteen vuoksi on usein sanottava ei. Olisi helppo ylpistyä, kääriytyä huopaan ja ajatella, että mehän olemme niin mahdottoman hyviä. Onneksi niin ei ole käynyt, vaan jokainen meistä ymmärtää, että onnistuminen on monen monesta asiasta kiinni. Teatteri on yhdessä tekemisen taidetta, ystävällisyyttä, rakkautta kanssanäyttelijää kohtaan, nöyryyttä ja ennen kaikkea kiitollisuutta niistä lahjoista, joita olemme armosta saaneet.
Minä olen äärettömän kiitollinen teille kulkurit, teidän kanssanne on ollut upeaa taas kerran tehdä matkaa ja todeta mitä yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen saakaan aikaan. Toivottavasti saimme lahjoitettua yleisölle hyvän mielen esityksen ja kenties pienen murusen sympatiaa Maria de Heydenä kohtaan. Miten usein elämässä käykään juuri päinvastoin kuin itse haluaisimme. Olkaamme siis armollisia toisillemme, silloin elämää on paljon mukavampi elää.
Muutaman tunnin päästä polskataan rakkaat kulkurit!
b 2.12.17 Kytäjän satumaassa
PUNAINEN RUBIINI
Kässäri on valmis - suurkiitos kaikille mukana kulkeneille.
Kamariherra-näytelmällä oli siunaus myötä. Se tuli toteen näytetyksi, kun kahdeksan loppuunmyytyä näytöstä Hyvinkääsalissa ei riittänyt, vaan ulkopuolelle jäi satoja onnettomia. Se on Hyvinkäällä jo aivan ainutlaatuinen tapaus.
Siunaus on ollut läsnä myös Punaista rubiinia kirjoittaessani. Vaikka tie on ollut pitkä, vaatinut loputtomia sukelluksia historiankirjoihin, omaelämätietoihin, paikallishistoriaan, niin aina on ilmaantunut joku, jonka puoleen kääntyä, kun omat taidot eivät riitä. Suurkiitos kaikille ystävällisille, kultaisille ihmisille, jotka ovat auliisti tarjonneet apuaan.
LEENA LEHTO
Suuri ilo on ollut kirjoittaa rubiinia yhdessä Leena Lehdon kanssa. Paitsi, että Leena on rakas ystävä on hänen Kytäjän historian tuntemuksensa ollut korvaamaton apu kirjoittajille. Leenan kanssa on suunniteltu, mietitty ja pohdittu miten ja mitä me Marinasta kirjoitamme. Miten hauskaa onkaan ollut jakaa käsikirjoituksen ihmeellinen maailma viisaan, taitavan ystävän kanssa. Kiitos Leena.
ANU LAHTINEN
Anu Lahtisen, professorin ja Hyvinkään historian kirjoittajan tulo kirjoitustiimiimme on ollut todellinen onnen potku. En voisi kuvitellakaan, miten olisin selvinnyt loppukohtauksesta, joka käydään Hyvinkään asemalla vuonna 1908, ellei minulla olisi ollut käytettävissäni Anun mahtavaa tietomäärää. Ystävällinen, innostunut, mukaansa tempaava Anu on myös mitä paras innoittaja. Meillä kaikilla kolmella on sama päämäärä: tehdä mahdollisimman totuudenmukaista teatteria, joka tarjoaisi hyvinkääläisille faktatietoa omasta kaupungista. Kiitos Anu.
JETRO STAVÉN – AARNO JALONEN
Valokuvaaja Jetro Stavén otti Marinasta upeita kuvia. Jetron kameran jälkeä voi ihailla mainoksissamme, käsiohjelmissa ja kotisivun pääkuvassa. Kiitos Jetro sie oot mahtava ; ). Are puolestaan kuvasi omaan ainutlaatuiseen tyyliinsä Kamariherran sisarpuolensa, myöhemmin kenraali Mannerheimin rakastettuna tunnetun Kitty Linderin seurassa ihka-aidossa miljöössä ja ihka-oikean auton kyydissä. Kiitos Are näistä ja kaikista muistakin upeista kuvista.
PIA PIRHONEN
Pia Pirhonen teki taas mahtavan esitteen. Pialla on paitsi jäljittelemätön tyylitaju myös kyky uudistua. Tälläkin kertaa lopputulos oli monin verroin tyylikkäämpi kuin olisin osannut toivoa. Pian kohdalla tulee toteen näytetyksi mitä kovan luokan ammattilainen todella osaa. Kiitos Pia joustamisesta ja hienosta esitteestä.
NIILO JA EEVA-LIISA SÄNTTI
Pohjalainen vanhojen autojen entisöijä Niilo Säntti johdatti meidät todella vanhojen autojen maailmaan. Hänen pajastaan löytyi vanhuksia, kruununa 1904 mallin A-Ford, jolla hän vaimonsa kanssa osallistui Lontoo-Brighton-ajoon 2002. Vaikka se ei tarkoituksiimme sopinutkaan, saimme korvaamatonta tietoa mistä etsimämme auto löytyisi. Lämmin kiitos Niilo ja Eeva-Liisa Säntti pyyteettömästä avusta.
KANGAS- JA VAATELAHJOITTAJAT
Kiitos kaikille teille, jotka olette lahjoittaneet meille kankaita, vaatteita, kenkiä ym. Tähän näytelmään on tarvittu massiivinen määrä kaikkea, joten tarpeeseen ovat tulleet. Ehkäpä löydätte lahjoituksenne näyttämöltä roolihahmon yltä!
HILKKA – CHARLOTTA – JAKE – TERHI
Lämmin kiitos teille, jotka kesän aikana osallistuitte Punaisen rubiiniin valmistamiseen; Jake rekvisitoimalla, Hilkka ompelemalla, Charlotta meikkaamalla ja kampauksia tekemällä, Terhi ompelemalla, Are lavasteita suunnittelemalla ym. Tästä se lähtee yhdessä ponnistaen.
Eilen oli uuden käsikirjoituksen luovutuspäivä, joten sain nautiskella, kun teatterilaisilla alkoivat totiset paikat. Ei laakereilla lepääminen kauaa kestä minullekaan. Teatterityö jatkuu puvustamisena ja ohjaamisena ja monina muina hommina. Kaikkena sinä ihanana työnä, jota teatteriksi kutsutaan!
Siunattua syksyä!
b elokuussa 17
BIRGITTA ULFSSON:
TEATTERIN VAARALLISIN MYRKKY ON OMASSA TÄRKEYDESSÄÄN PIEHTAROIMINEN
Birgitta Ulfsson, Ruotsalaisen Teatterin näyttelijä, Lilla Teaternin johtaja 1967–1974, työskennellyt Helsingin Kaupunginteatterissa, Televisioteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa, näytellyt yli 20 elokuvassa ja televisiosarjassa. Pro Finlandia –mitali 1973, taiteen Suomi–palkinto 2015.
Punaisen rubiinin käsikirjoituksen lomassa on ihan pakko kirjoittaa blogi, jotta pääsee siteeraamaan näyttelijälegenda Birgitta Ulfssonin mielipiteitä.
IKÄ EI TAHTIA HAITTAA
"Paikallaan polkeminen on peikko, muutos pitää liikkeellä, kehittyminen on elinehto. ”
Ikinuori Ulfsson on 88 vuotias ja näyttelee täysillä; toukokuussa alkavat Brechtin klassikkonäytelmän Setšuanin hyvä ihminen -harjoitukset Göteborgissa.
Miten riemullista on lukea haastattelu, jossa haastateltava on innostunut paitsi työstään myös elämästään. Kuinka usein törmää ihmisiin, jotka jo viisikymppisinä ovat väsyneitä, innottomia, päivästä päivään raahustavia olentoja? Mitä he ovatkaan kuusikymppisinä - no seitsemänkymppisinä joka tapauksessa kuoleman portilla seisovia lyhtypylväitä. Nyt puhun siis terveistä ikäihmisistä.
Yhdyn Birgitta Ulfssonin mielipiteeseen, että kuolemanodotus alkaa siitä, kun ryhtyy tutkimaan ja keskustelemaan sairauksista. Kahden rintasyövän selättänyt Ulfsson toteaa, että häntä eivät kiinnosta vähääkään sairaudet, eivät edes omat! Vain ihmiset kiinnostavat. Itse kunkin on tärkeä miettiä, mihin päivänsä kuluttaa ja mitä ajatuksiinsa päästää. Kun askartelee synkkien ajatusten parissa, ovat puheet sen mukaiset ja pikkuhiljaa koko elämä on yhtä synkkää raatamista. Hiljalleen ystävät katoavat, omaiset käyvät yhä harvemmin ja kehä on valmis. Yksin surkeana joutuu olemaan ja elämään, kun muut ihmiset ovat niin syvältä.
Sen sijaan kannattaa muistaa Matti Nykäsen viisaus: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa”.
Itse nautin täysillä teatterista; ohjaamisesta, roudaamisesta, ompelemisesta, siivoamisesta, käsikirjoittamisesta ja ihan kaikesta. En tiedä miten osaisin olla tarpeeksi kiitollinen siitä, että saan päivästä toiseen tehdä sitä, mistä eniten pidän; luoda kaunista, keksiä uutta, kirjoittaa käsikirjoituksia, joissa surullisimmillaankin on toivon pohjavire. En vaihtaisi tätä harrastusta mihinkään maailmassa. Kuitenkin on kaiken aikaa myös skarpattava, muistettava, ettei tule ylpeäksi, ettei ala pitää itseään hyvänä ja muita parempana. Kannattaa muistaa tässäkin Birgitta Ulfssonin neuvo:
"Teatterin vaarallisin myrkky on piehtaroida omassa tärkeydessään."
Suomalaisteattereita hän arvostelee ylinäyttelemisestä, yleisön kosiskelusta ja kaupallisuudesta: " Kun luennoin heille siitä, he suuttuvat, varsinkin kun sanon että he voivat katsoa mitä ruotsalaista paskapoliisisarjaa tahansa niin he näkevät miten hienosti siellä näytellään. Suomalaisissa kaupunginteattereissa ja muissa esitetään paljon semmoista mikä ei pääsisi ruotsalaisen teatterin ovista sisään."
Niinpä! Vaikka meille kulkureillekin on tullut kiitosta, suitsutustakin ja loppuunmyytyjä näytöksiä vuodesta toiseen, silti kannattaa muistaa, että olemme vasta alkumetreillä. Valmiiksi emme tule koskaan, mutta ystävällisellä ja yhteistyökykyisellä mielellä pääsemme ainakin teatteritaiteen kivikkoisella polulla vähän pidemmälle.
b 17.3. 17 Kytäjällä
KOHTA ON AIKA NÄYTELMÄN JULKISTAMISEN
Kevät muistuttaa itsestään. Lumikellot kukkivat aikaisemmin kuin milloinkaan, väittävät kasvitieteilijät. Nyt kuitenkin sataa lunta ja pakkanen paukkuu. Olo on turvallisen suomalainen. Tällaistahan tämä on aina, Suomen kevät. Tulee ei tule, tulee ei tule… Kunnes se sitten tulee ja tuo tullessaan riemukkaasti laulavat muuttolinnut, lehtien alta kurkkivat leppäkertut. Tummiin vaatteisiin kääriytyneet ihmiset hymyilevät pitkästä aikaa.
Auringon ensi säteiden myötä on Hjalmar siirretty muistoihin. Puvustus on purettu, samoin lavasteet, rekvisiitat ym. On aika kirjoittaa uusi käsikirjoitus, suunnitella lavastus, puvustus, meikit, peruukit, musiikit, esitteet, kuvaukset, lipunmyynnit, kaikki se josta teatteriesitys on tehty. Monet sadat pikkuasiat, jotka näkyvät yleisölle valmiina kokonaisuutena.
Olen vaipunut uuden näytelmän lumoihin yhtä innokkaasti kuin aikanaan Kamariherraan. Joka kerta olen varma, että tätä näytelmää rakastan eniten. Kunnes on aika sanoa hyvästi ja kirjoittaa uusi.
Olen mielistynyt päähenkilöön, itkenyt ja surrut, iloinnut ja elänyt hänen kanssaan prameat juhlat ja tavallisen arjen. Paneutunut siinä määrin, ettei ole aamuja eikä iltoja, ei päiviä eikä öitä. Joudun pakottamaan itseni syömään ja astumaan hetkeksi ihmisten ilmoille. Onneksi minulla on rakkaita lapsia ja ystäviä, jotka raahaavat minut väkisin muihin ympyröihin.
Tuota pikaa käsikirjoitus on valmis ja voimme julkistaa näytelmän teille hyvä yleisömme. Pääsette hankkimaan liput. Toivottavasti kaikki nekin, jotka eivät Kamariherran esityksiin mahtuneet saavat nyt lippunsa.
b Kytäjällä 20.2.2017
bottom of page