Lapin matkan viikkorutiineihin kuuluu tien penkkojen ja merenrantojen siivoaminen: kuvassa järjestelemässä lasinpaloja ja ruosteisia rautoja, jotka paljasti poron jalasta valunut veri. Ohjaaja on aina ohjaaja -  Lapin matkallakin! Nämä löydöt tulevat käyttöön teatterimme seuraavassa produktiossa.

KORONA - NÖYRYYDEN OPPITUNTI

On maaliskuun alku, kevät. Odotamme jo innokkaasti toukokuuta. Silloin lähdemme kesäksi Jäämerelle. Niin kuin meillä on ollut tapana jo vuosia. Milloin Sveitsin, Italian, Ranskan kautta Norjan rannikkoa ylös, milloin itärajaa nuoleskellen Sallaan ja sieltä vaikkapa Ifjordiin, Pykeijaan, ehkä Ruotsiin tai mihin huvittaa milloinkin. Enää pari kuukautta, matkailuauton kaasu pohjaan ja sitten...

Vielä pitää kuitenkin saada 30-vuotisjuhlanäytelmän rekvisiitta järjestykseen ja loppusiivous tehtyä ja sitten... Helsingin Kaupunginteatterin Merenneito on nähtävä, pari konserttia kuunneltava ja muutama juhla juhlittava ja sitten...

Mutta ”sitten” ei koskaan tule. Me emme lähde pohjoiseen, emme teatteriin, emme konsertteihin. Emme ystävien luo. Emme tapaa lapsia ja lastenlapsia. Maailma on heittänyt häränpyllyä. Elämä on yhtäkkiä peruutettu.

Totuus valkenee hitaasti. Epäusko muuttuu päivien kuluessa todeksi. Emme enää haaveile matkasta, pelkäämme omasta ja rakkaittemme puolesta. Televisio lähettää kauhukuvia Italian ruumiskasoista. Virus, joka tappoi kaukana kiinalaisia on rantautunut Eurooppaan ja Suomeen.

Kauhukuvista on tullut totta. Keskuudessamme on tauti, johon ei ole lääkettä, jota ei pääse pakoon. Siirrymme suljettuun, pelon maailmaan. Koulut ravintolat, kirjastot suljetaan. Ikäihmiset laitetaan karanteeniin, edes kauppaan ei saa mennä. Charlotta tuo ruuat, piristää lehdillä, kukkasilla, pienillä lahjoilla. Viikot seuraavat toisiaan, uutiset kertovat taudin leviämisestä, kuolleiden määrä ylittää tuhat vuorokaudessa jo yksistään Amerikassa.

Joudumme elämään taudin kanssa, joka päättää kohtalostamme. Ihmiset ovat kerrankin tasa-arvoisia. Virus ei valitse uhriaan, ei auta rikkaus, maine, kunnia, koulutus. Pakopaikkaa ei ole.

 

Nyt on kylmän, yöpakkasten vaivaaman toukokuun puoliväli, meillä karanteenia takana yhdeksän viikkoa. Kuinka paljon edessä, sitä kukaan ei tiedä. Meille on yhdentekevää mitä hallitus lupaa, emme aio tulla karanteenista ennen kuin virus on taltutettu rokotuksin tai keksitty lääke, joka lievittää oireita. Kuolemaan johtavan viruksen kanssa ei ole leikkimistä. Tämän ikäisenä osaa arvostaa elämää siinä määrin, ettei muutama kuukausi rauhaiseloa tunnu missään.

Olen nauttinut koronarauhasta rovastin kanssa kahden. Olemme tehneet tuhansien palojen palapelejä, lukeneet kirjoja, käyneet kävelyllä ja tutustuneet autolla kaikkiin mahdollisiin pikkuteihin päivänmatkan etäisyydeltä. Olemme viettäneet aikaa suunnitellen puutarhaa, istutuksia ja sään salliessa tehneetkin jo puutarhatöitä: uusi terassi valmistuu, vanhaa puretaan, perennapenkin mullat kaivetaan pois, uudet multasäkit haimme illan pimetessä kaupan ulkopuolelta. Jännittäviä uusia tapoja hoitaa asioita on mukava keksiä. Elämä on mahdottoman ihana asia, varsinkin kun rinnalla on kultainen kaveri ja ihanat lapset, jotka hoitavat ja hemmottelevat meitä.

Toivottavasti virus saadaan kellistettyä ja elämä asettuu taas normaaleihin uomiinsa. Maailma on silloin selvinnyt yhdestä pahimmista kriiseistään. On syytä toivoa, että tämä poikkeusaika olisi opettanut meidät kaikki arvostamaan elämää itseään. Ymmärtämään, että ihminen ei ole maailman herra, vaan pieni osanen Luojan täydellisen luonnon moninaisuutta.

Niin pysyvät usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus. Tuttu lause meille kaikille. Miten hyvin se sopii tähänkin aikaan. Vain rakkaus kantaa tämänkin vaikean koetuksen ylitse.

Pitäkää huolta toisistanne rakkaat ihmiset!

b koronatoukokuussa 2020

Vuonna 1995 esitimme  Kytäjän Maapirtillä suuren suosion saaneen näytelmän Opri. Kuvassa vasemmalta: Jaakko Kivistö, Samuli Kajosaari, Jukka Kuivamäki, Kari Tuominen, Benita Kivistö, Matti Eiristö, Ilari Rantala, Kullervo Kauppinen, ylärivi oikealta: Marke Eiristö, Hilkka Kauppinen, Anni ja Anna-Mari Eiristö, Pirjo Honkanen, Maarit Kajosaari, Maria ja Pirjo Kuivamäki.

HARVALLA ON OMA TEATTERI - MINULLAPAS ON!

KulkuriTeatteri aloitti toimintansa 30 vuotta sitten Hyvinkään Kytäjän kylässä, kun urheilijoiden silloinen hallitus yritti keksiä keinoa ikuisen rahapulan selättämiseksi. Maine kulkee myös naisen edellä ja kun joku muisti kuulleensa, että kylän oli muuttanut toimittaja, joka ohjasi näytelmiä päätettiin lähettää karvahattulähetystö kysymään, josko hän suostuisi ohjaamaan kyläläisiäkin.

Olimme juuri muuttaneet Kytäjälle, luutakuusen alle liki metsää ja erämaata. Talossamme ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia ei edes kunnon kaivoa. Vesi oli haettu entisaikaan kuivana kautena kartanon pellon lähteestä, talvella vesikelkalla, kesällä kantaen. Olimme nuoria, vahvoja, innostuneita ja aivan hulluuteen asti rakastuneita kyläämme ja taloomme. Miten ihanaa olikaan istua lämmintä kesäsadetta kuunnellen oman kodin portailla rakas rotikkapoika vieressä ja katsella Charlotan käpylehmäleikkejä Matti-kissan kanssa.

Harrastimme myös kyläläisten iloksi – ehkä häpeäksikin – maanviljelystä. Pistin heti alkajaisiksi rovastin kanssa perunoita maahan entisen omistajan Lauri Pilven ikiaikaisella, ruostuneella auralla. Minä olin hevosena ja rovasti ohjasi auraa. Muutama vako saatiin avatuksi kivikovaan savimaahan ja muutama rupinen peruna kaivettua kylmästä, märästä maasta syksyllä.  Hauskaa oli ja kahvikupposen ääressä ihastelimme satoamme, kun se tapahtui, se joka tulisi määrittelemään elämämme suunnan seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Karvahattulähetystö saapui.

Siitä se sitten alkoi. Lupauduin käväisemään seuraavassa urheilijoiden kokouksessa, tapasin parikymmentä innokasta kyläläistä – nuoria ja vanhoja – ihastuin heihin ja suostuin kirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmän, jonka jälkeen palaisin maanviljelijäksi, jos en ehkä perunan, niin jonkun toisen kasvin kasvattajaksi kuitenkin. En palannut viljelijäksi enää, ryhdyin tekemään teatteria. Kaikki vapaa-ajat, jotka varsinaisesta työstä liikenivät, kuluivat puvustuksen, lavastuksen, rekvisiitan, käsikirjoittamisen, ohjaamisen ym. parissa.

Siitä päivästä on nyt kolmekymmentä vuotta ja aika on kulunut kuin siivillä. Peilistä katsoo entisen punatukkaisen, hoikan naisen sijasta, harmaaseen kääntyvä, hauskasti pyöristynyt, ikääntyvä naisihminen. Mutta jos voisi kurkata sydämeeni, niin huomaisi, että kuva on valheellinen.  Se sama helsinkiläinen perunanviljelijähän sieltä katsoo ja rientää jo kovaa kyytiä kohti seuraavia seikkailuja.

Ai niin, se ensimmäinen näytelmä oli Punatukkainen prinsessa ja siinä näytelleistä kytäjäläisistä on seitsemän yhä mukana teatterissa. Meillä kaikilla on siis ollut todella mukavaa!

Rakkaudella marraskuun ihanassa räntäsateessa Kytäjän korvessa vuonna 2019 kirjoitti

b

PS. Kerrottakoon vielä, että tuosta perunanviljelystä olen saanut kuulla satoja kertoja, sen saatatte arvata.


 

  • KulkuriTeatterin FB