AH6

Teatraalista pullaa!

Harvinaisen ankara etätyökoomapäivä alkaa olla pulkassa. Olen koittanut osallistua työpaikkamme kehittämispäivään ja muiden tai ainakin joidenkin riemuitessa onnistuneesta päivästä suljin itse viime voimillani koneen ja raahauduin metsään. Epäilenpä, ettei monikaan suoranaisesti nauttinut koko päiväisestä näyttöpäätteen tuijottamista, vaikka kuinka kivoja ihmisiä ja juttua siellä olikin ruudun täydeltä.

Metsäkävely hepojen kanssa ja pullataikinan vaivaaminen ovat kuitenkin hieman hälventäneet koomaani ja voin todeta olevani taas enemmän elävien kirjoissa. Sadeillan ratoksi ajattelin vielä saada jotain aikaiseksi. Tässä sitä nyt mennään jo kovaa vauhtia ensimmäisen blogini syövereissä. B pyysi minua kirjoittamaan ajatuksiani ja tietenkin olen niitä enemmän tai vähemmän tajuisesti yrittänyt haeskella.

Koronasta kait tässä on lähdettävä. Onhan se muuttanut elämää ja kohdellut ihmisiä hyvin eri tavalla. Minua hyvin lempeästi ja etuoikeutetusti. Olen saanut luvan kanssa erakoitua läheisteni ja elämieni kanssa metsän siimekseen ja etätyökin on pääasiassa ihan ok hommaa. Satunnaisen
 

etätyökooman lisäksi olen huomannut kuitenkin potevani jotain muutakin tautia. Se taitaa olla nimeltään teatteriharkkojen puutostauti. Tauti ilmenee toljotuksena ja jähmeytenä, ihan kuin joku virtaus kropassa olisi estynyt.

No niin, nyt keittiöstä huudetaan, että taikina valuu pitkin pöytiä….Nyt on pullat on uunissa. Teatterissa roolin rakentaminen on kuin pullataikinan valmistus.  Vuorosanoja saa työstää ja vaivata, kunnes rooli alkaa pikkuhiljaa irtoamaan. Ohjaaja vielä kohottaa ja kunnon teatterivaatteet voitelevat roolin, kunnes vuorossa on paistuminen yleisön edessä. Joskus ehkä kullan ruskeaksi, joskus vähän raaaksi jääden ja kyllä on muistoissa myös kärähtäneitä pullia. Olla osallisena teatteriesityksen rakentumisessa on ollut suuri riemu. Siihen liittyy paneutumista, tuskallista hakemista ja kömpelyyttä, näyttelijäkavereiden roolien rakentumisesta nauttimista, oivalluksia ja aivan uudenlaista ymmärrystä ihmiselosta. Siis aivan loputtomiin uutta ja ennalta-arvaamatonta seikkailua.

Olemme usein Markun (kulkuriteatterilainen, jonka kanssa asun) kanssa talvi-iltoina ihmetelleet, miten upeita teatteriesityksiä B:n käsistä, unohtamatta C:n luomaa äänimaailmaa, mahtavaa puvustusta ja lavasteita, tällä Hyvinkäällä on syntynyt. Markku usein toistelee, ettei vastaavaa löydy Suomesta ja minä nyökyttelen. Uusien kotisivujen kautta myös tällainen päivä kerralla eläjä on saanut palautella mieliin, missä kaikessa on saanut olla mukana ja vajota mukaviin muistoihin. Toisaalta samalla teatterikärpänen puraisee entistä kovempaa. Mietityttää onkohan tuollaista vielä mahdollista kokea.

Olen oman hyvinvointini ja toisaalta myös mahdollisen teatteriharrastuksen jatkumiseksi yrittänyt hieman ylläpitää edes jonkinlaisia teatteri-ilmaisutaitoja, joita pitkäaikaisen harrastuksen myötä olen saanut. Nämä taidot nimittäin saattavat ruostua. Ruostumista on ikävä kyllä jo tapahtunut. Varsinkin lauluääni tuntuu hiipuvan eikä edes oma onneton sävelkorvani kestä kuulemaansa. Lotun äänenavaus ja yhteinen laulelu on ilmeisesti ollut aivan välttämätön tämän taidon ylläpitämisessä. Muiden kannattelulla pysyy oma äänikin mukana ja harjoittelun myötä pakosta kehittyykin.  Onneksi on kuitenkin hevoset ja koirakarkulainen, joita huhuillessa voi edes vähän ns. avata ääntään. Muutaman runon olen saanut kuitenkin opetelluksi ja niitä yksikseni laususkellut. Energiaa runojen työstämiseen ja jonkinlaisen näkemyksen löytämiseen ei ole juurikaan ollut, mutta ryhtymisen jälkeen olo on ollut hieman kevyempi. Tällaista olemisen ihanaa kevyettä ja suhteellisuuden tajua arkielämän suoritusten keskellä kaipaan.

Työstä harkkoihin raahautuminen on riittänyt minun ponnisteluksi ja harkkojen myötä elämä alkaa tuntumaan sadulta, mikä on totta. Tekohengitystä siis siihen asti, kunnes yhteinen treenaaminen taas joskus toivottavasti mahdollistuu.

Auli Hyyrynen toukokuussa 2021

 

Hyvinkää — hyvästä ylpeä

Olen asunut koko ikäni Hyvinkäällä. Liki viidenkymmenen vuoden kuluessa kotipaikkakuntaan on kasvanut kiinteä side ja koen tietäväni paljon Hyvinkäästä ja hyvinkääläisyydestä. KulkuriTeatterissa mukana ollessani olen saanut myös säännöllisesti sukeltaa hyvinkääläisyyden ytimeen. Olemme viime vuosikymmenenä profiloituneet voimakkaasti nimenomaan paikallishistoriamme elävöittäjinä. Kaikki sai enemmän tai vähemmän alkunsa näytelmästä Hopeavuori ja Kuninkaankoski eli kuninkaan eväät  v. 2007–2008. Katri Lehdon koululaisille kirjoitetun sketsin kirjoitti näytelmäksi ja dramatisoi Benita Kivistö. Se kertoi Kustaa II Aadolfin vierailusta Hopeavuoren kaivoksella Hyvinkäällä v. 1616. Minulla oli kunnia olla itse kuninkaana ja sitä myöden sukeltaa syvälle 1600–luvun Hyvinkääseen verovouteineen ja Lopen neljänneskuntineen. 

Vuonna 2009–2010 pääsin fennomaani Julius Krohnina 1860–luvulla tutustumaan tarkemmin Hyvinkään ensimmäiseen kansakouluun Kukkulinnaan, sen opettajaan Aleksanteri Rahkoseen ja Kytäjän kartanon ensimmäisiin Lindereihin, Constantiniin ja Marieen Benita Kivistön ja Katri Lehdon kirjoittamassa näytelmässä Leiwo.

 

Hyvinkäätä on näiden jälkeen esitelty eri kanteiltaan lähes läkähdyttävällä vauhdilla ainakin seuraavissa näytelmissämme:

 

– v. 2010 Hyvinkää cocktail eli täällä Hopeavuoren alla,käsikirjoitus ja ohjaus B. Kivistö. Näytelmä oli fantasia Hyvinkään Hopeavuoresta ja jossa oma hahmoni oli näytelmäkirjailija Laurentius Nagel.

- edelleen vuonna 2010 niin ikään ohjaajamme käsikirjoittama Kravunarkunmäen aarre, jossa sain tehdä Albin Munakäärmeen hahmon. Lastennäytelmässä kerrottiin Hyvinkään asuntomessualueesta ja ajasta ennen metsän rakentamista

– Vuonna 2012 sain täysillä sukeltaa Hyvinkään Kaukasten vanutehtaan ja teollisuuskylän historiaan B. Kivistön kirjoittamassa näytelmässä Vanutehtaan valssi.  Siinä pääsin olemaan useassa pikku roolissa, kuten 1800–luvun maanmittausinsinöörinä

– Vuonna 2013 ohjaajamme tilaustyönä kirjoittamassa näytelmässä Lady Wanda kerrottiin Hyvinkään läpi virtaavan Vantaanjoen tarinaa

– 2015–2016  Charlotta Kivistön kirjoittamassa ja säveltämässä musiikkisadussa Karoliina Kihokin Kommervenkit tavoitteena oli tehdä tunnetuksi Kytäjän Kurkisuo, josta juuri oli tehty suojeluhakemus. Itse esitin Linttiä, suomuurainta, lähinnä lauluroolissa

.– v. 2015 vierailtiin hieman naapurikunnankin puolella ohjaajamme kirjoittamassa näytelmässä Tuusulanjärvi kertoo, jossa esiintyi Tuusulanjärven taiteilijayhteisön jäseniä ja kerrottiin järven suojelun tarina.

– v. 2016  oltiin taas Humalassa ja Krapulassa. Aidolla tapahtumapaikallaan B.Kivistön opastustilaustyönä kirjoittamassa näytelmässä kerrottiin taiteilijoiden Jalmari Ruokokosken ja Tyko Sallisen elämästä Hyvinkäällä. Aiemmin samasta aihepiiristä oli kerrottu myös vuosina 2002, 2003 ja 2010 nimellä Piruntanssi.

– Vuoden 2016  niin ikään ohjaajamme kirjoittamassa näytelmässä Rinta Rinnan  kerrottiin Hyvinkään Järjestötalon historia

– Talvella 2016–2017 kahdeksassa loppuunmyydyssä Hyvinkää–salissa esitettiin Katri Lehdon, Leena K. Lehdon ja B. Kivistön käsikirjoittama Kamariherra, joka kertoi Kytäjän Kartanon isännän kamariherra Hjalmar Linderin (1862–1921) tarinan. Täällä sain olla kamariherran lanko, Kasten du Pont.

– Heti seuraavana talvena oltiin edelleen Kytäjän kartanossa ja Hyvinkään Parantolassa Punaisessa Rubiinissa. Rubiinin  pääosassa oli Parantolan surullinen kreivitär Marina de Heyden. Itse olin mm. Krissin kartanon Bertel Gripenberg, Hyvinkäänkylästä, Åvikin mutkasta. Näytelmän kirjoitti tuttu tiimi Lahtinen-Lehto-Lehto-Kivistö.

Tällä hetkellä olemme taas Kytäjän kartanossa, vuosi on 1814 ja näytelmä Armfeltien aikaan.  Nyt olen itse kartanonherrana Carl Johan Armfeltina (1764–1819). Näytelmä saa ensi–iltansa helmikuussa. Käsikirjoittajina Lahtinen ja Lehto, Katri Lehdon näytelmän Kytäjän mamsellin tarina –pohjalta.

Jokainen näistä näytelmistä on ollut käsikirjoittajien ja ohjaajan huolellinen tutkielma esittelemästään aiheesta. Jokaisessa roolissa on joutunut — ja päässyt — tarkasti perehtymään juuri sen aikakauden ajatuksiin, ihanteisiin ja tapoihin. Yli puolet roolihahmoista on ollut oikeasti eläneitä ihmisiä, joiden kohtaloihin on päässyt syventymään kirjojen,  netin, ohjaajamme ja arkistoiden kautta.

Näytelmän valmistaminen vaatii paljon työtä ja sitoutumista. Miltei joka kerta urakan jälkeen päätän, että tämä saa nyt olla viimeinen näytelmäni, mutta kuitenkin taas ajaudun mukaan seuraavaan. Tarkemmin mietittyäni teen sen suureksi osaksi sen vuoksi, että olen ylpeä hyvinkääläisyydestäni, ylpeä KulkuriTeatterin kotiseuturakkaudesta. On hienoa olla tekemässä jotain, millä on merkitystä.

 

Kutsukaa nurkkapatriootiksi, jos haluatte, mutta pienellä Hyvinkäällämme on paljon kerrottavaa. On hienoa saada olla välittämässä näitä kertomuksia kaikille katsojillemme. Toivottavasti helmikuussa taas nähdään!

AKI KORPELA 2019

 

”Tiedä et, oonko laisinkaan todellinen”

Katselin taannoin luontokeskus Kellokkaassa vanhaa matkailufilmiä 1930-luvun loppupuolelta. Lystikkään mainosfilmin oli tuottanut filmiyhtiö Aho & Soldan.  Ajatukseni menivät siltä istumalta Kulkuriteatterin viime syksyn 2015 upeaan Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä ja Tuusulanjärven vesiensuojeluyhdistyksen historiasta kertovaan näytelmään. Opin valtavasti Tuusulanjärven ympäristöstä sekä siellä vaikuttaneista ihmisistä. Myös sen, että kirjailija Juhani Ahon pojat perustivat filmiyhtiön.
 

Teatterin tekeminen on monipuolisin harrastus, mitä minulla on: missä toisessa harrastuksessa yhdistyy mahdollisuus yhteistyöhön mitä erilaisimpien ihmisten kanssa, omien kykyjen koettelu, luovuus ja arvokkaat oppitunnit niin kulttuurihistoriasta, politiikasta kuin ihmisyydestä? Tämän lisäksi teatterissa saa tehdä tutkimusmatkan omaan sisimpään.

Teatterin taikamaailmat ovat vieneet minut välillä suolle kulkemaan haltijattarena, välillä tuulisille luodoille tähyilemään merelle Myrskyluodon Maijana.  Joskus roolityön kautta pääsee tutustumaan vanhainkodin osastonhoitajan tehtäviin tai Kaukasten Vanutehtaan työnjohtajan toimeen. Teatterissa saa laulaa, puhua, tanssia, huutaa, tuntea ja eläytyä.  Välillä en tiedä itsekään, ”oonko laisinkaan todellinen”.
 

Teatterin harrastamisen lumo piilee ulottuvuuksissa, joihin omassa oikeassa elämässä ei ole pääsyä. Roolin kautta on lupa heittäytyä unelmien vietäväksi. Joskus rooli voi olla epämukavuusalueella olemisen sietämistä. Ryhmässä harrastaminen opettaa kunnioittamaan toisia ihmisiä sekä arvostamaan jokaisen vahvuuksia. Vilpittömästi voi myös iloita toisten puolesta, sillä jokaisessa näytelmässä aina joku tekee roolisuorituksen, joka yllättää.
 

Kulkureiden joukossa on hyvä olla niin omana itsenään kuin missä tahansa roolissa. Monet roolihahmot ja iskevän napakat repliikit jäävät elämään näytelmien jälkeenkin. Vastarannan kiiski Reiska (Jarno Hannula) hellytti niin yleisön kuin näyttelijätoverit(!), kanttori Putki(lo) (Charlotta Kivistö) kuoronjohtajana aiheuttaa lahjattomissa harrastajissa tahatonta silmien muljahtelua ja Mustat muijat (Anni Eiristö ja Hilkka Kauppinen ) taskumatteineen kuuluvat liki tulkoon jokaiseen näytelmään. ”Miehet, miehet, missä miehet?” kaikuu aika-ajoin harjoituksissa. Yhtään en tiedä mihin näytelmään se liittyy, mutta se kuuluu KulkuriTeatteriin.


Tulin Kulkureihin mukaan muutettuani Hyvinkäälle 2000-luvun alussa. Harrastuksen pariin minut houkuttivat Jaakko (joka silloin oli esimieheni aikuislukion rehtorina) ja Aki. Myöhemmin myös tytär Martta on innokkaasti liittynyt teatteriseurueeseen.


Parasta Kulkureissa on ihmisten erilaisuus ja sen hyväksyminen. Kaikissa meissä on omat vahvuutemme, jotka Benita ohjaajana ja käsikirjoittajana osaa valjastaa kulloiseenkin projektiin.  


TERHI KORPELA 2018

 

KATKAISE RUMAN PUHETAVAN KETJU!

Tavallinen ruokakauppa, äiti pikku poikansa kanssa, pojalla pikkukärry ja pojan pikkuelkeet, pyörimistä joka sokkeloon ja väliin, ihan normaalisti! Äidillä ikävä kyllä normaalit äidin elkeet, huutoa joka väliin: älä sitä, älä tätä, tätätätä! Ihan turhaa! 

 

Menen itse maitokaapille silläkin uhalla että tämä pariskunta osuu juuri sille väylälle. Pikkupoika peruuttaa pari senttimetriä törmäten minuun ja silloin paljastuu äidin koko ääniala: sopraano! Lapsiparka saa kuulla korkealla ja kuuluvalla f:llä kunniansa, vaikka kuinka lepyttelen: eihän tässä nyt mitään, pojat ovat poikia.

Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.

Joulu kolkuttelee jo ovella. TV on täynnä hyvän tekemiseen patistamista, konsertteja, keräyksiä, markkinoita sen ja tämän hyväksi. Hyvä niin! Ihmettelen vain miksi julkinen sana, psykologit ja muut ammattilaiset eivät juurikaan kiinnitä suomalaisten PUHETAPAAN huomiota – tämän hyvän tekemiseen ohjaavan patistamisenkaan keskellä.

Kaikista asioista pitäisi oppia puhumaan kauniisti. Ikävistäkin asioista voi puhua ystävällisesti. Huutamiset, selän takana puhumiset, pahat ilkeät äänensävyt loukkaavat usein monin verroin enemmän kuin puheen sisältö. Katkaise  ruman puhetavan ketju! Ei aina tarvitse käyttää ääntään forte fortissimo, ei aina tarvitse huutaa vastaan, ei oikeasti koskaan! harkitse miten puhut, harkitse ennen kuin kiljut. Käväise pikaisesti peilin edessä ja mieti omaa käyttäytymistäsi. Jos joku arvioi sinua, siihen on varmasti jokin syy ja sen syyn tietää se peilistä takaisin katsova! Älä kilju että ”Itse oot” vaan kysy: niinkö! Arvostelua ja ohjausta pitää oppia antamaan ja varsinkin sitä pitää oppia ottamaan vastaan. Ilman sitä emme kehity lapsina, teatterilaisina, koululaisina – ihmisinä.

 

Suomalaista luonnetta luonnehditaan sisäänpäin kääntyneeksi ja juroksi. Jos kuviteltaisiin, että tänä uutena vuotena 2015 jokainen suomalainen tekisi päätöksen ruman puheen ketjun katkaisemisesta, sadan vuoden kuluttua 2115 kansamme ei enää olisi sisäänpäin kääntynyt ja juro. Jonot lastenpsykiatrien ovelta olisivat lyhentyneet, itsemurhatilastot kaunistuneet, hymy olisi herkemmässä ja kanssakäyminen ihmisten kesken hauskempaa ja rennompaa.

 

Siunattua Joulua Kulkureille ja muille kanssaihmisille! Yhä Parempaa Uutta Vuotta 2015 vaikkapa edellä ehdotetuin uuden vuoden lupauksin!

Itselleni ja ehkä kanssaihmisillekin ohjenuoraksi

 

JAAKKO KIVISTÖ jouluna 2014

 

SANANEN SIVISTYKSEN PUOLESTA!

Tiedetään, että äkkirikastuminen on omiaan murentamaan yhteiskunnan arvopohjaa. Tieto ei kuitenkaan yksin riitä varjelukseksi ja historia tuppaa sekin toistamaan itseään. Suomi näyttää oman sukupolveni silmiin yhä useammin kansakunnalta, jota voisi verrata vaikka äkkirikastuneeseen pojankloppiin.

 

Nuoren pojan tavoin moni varttunut aikuinenkin on meillä sitä mieltä, että sivistyksellä tarkoitetaan lähinnä tietoa - ja hei, sitähän nyt on Google pullollaan!

Miksi siis pyrkiä kehittämään itseään esimerkiksi opiskelemalla, kun ilmankin tienaa hyvin? Ainahan voi myös alkaa julkkikseksi, joka on tällä hetkellä peruskoululaistenkin haaveammateista suosituin.

 

Hieno oppiarvokaan ei ihmisestä välttämättä sivistynyttä tee. Sivistys on matkaa itseen ja sen kehittämistä, jota voi harjoittaa onnistuneesti varsin monesta eri viitekehyksestä.

Monen veljensä tavoin on poikaklopinkin omaisuus nyt sulamassa. On kiireesti hankkiuduttava eroon kaikesta, joka kuluttaa fyrkkaa, mutta ei pikaisen ristiintaulukoinnin perusteella tuota lisää tilalle. Sikäli kun sivistys todella = Google, tulevat koulutus ja kulttuuri ottamaan monia kuolettavia osumia tulevina vuosina. Uskon kuitenkin, että kunnon kankkunen tekee aina enimmäkseen hyvää.

Viisaat ovat joskus muotoilleet: "ainoa asia, jonka ihminen oikeasti omistaa, on se, mitä hän tietää". Rohkenen epäillä, että tässä ei viitata suoranaisesti Googleen käyttöön. Taloudellisesti "kurjat" ajat saavat toivottavasti monien ihmistenkin katseet taas nousemaan omasta navasta lähemmäs sydäntä. Moni kloppia iäkkäämpikin sivistysvaltio elää vastaavia aikoja. Kannattaa myös tarkkailla, missä määrin niissä ollaan valmiita koulutuksen ja kulttuurin alasajoon. Liekö isoveljiltä sittenkin jotain oppimista.

 

JARNO HANNULA 2014

 

TEATTERIKÄRPÄSEN PURAISU

Teatterikärpänen on outo olio. Sain siltä ensipureman ensimmäisellä luokalla Puolimatkan koulussa vuonna 1977, kun opettaja Terttu Pitkänen valitsi minut lukemaan evankeliumin joulukuvaelmassamme. Ehkä mieluummin olisin minäkin halunnut olla paimen tai vastaavaa, mutta lukea piti siksi, että olin yksi kuudesta ekaluokkalaisesta, jotka jouluun mennessä osasivat lukea. Seuraavana jouluna pääsin jo esiintymään oikeasti. Pääsin joulupukiksi oikeaan näytelmään. Sen jälkeen se onkin ollut menoa.

 

Puolimatkan koulussa aloitti näytelmäkerho, johon tietenkin oli päästävä. Vetäjämme Sirpa Mäkinen (nyk. Happonen) oivasti osoitti, mitä teatteri on. Näytelmäkerhon jälkeen seurasi ystävien kanssa perustettu oma ryhmä, Kvaakku-teatteri, jonka parissa kului useampikin vuosi Kiurujen kellarissa harjoitellen.Vuonna 1995 minut salaisesti johdatettiin Kulkuriteatteriin. Kuvittelin meneväni ainoastaan kylään kuorokaverini Pirjo Honkasen luo Kytäjälle, mutta paikan päälle pölähtikin samaan aikaan koko silloinen kulkuriporukka. Tätä Pirjo ei minulle ollut viitsinyt kertoa, mutta hyvä niin. Kulkurien kanssa on huomaamatta kulunut kohta 20 vuotta monenlaisissa seikkailuissa.

Aika ajoin yritän heittäytyä järkeväksi – todeta, kuinka paljon kaikkea muutakin minulla tässä elämässä on – ja olen vakavasti aikeissa jättää aikaavievän harrastukseni. Teatterikärpäsestä ei noin vain irti pääsekään. Muutamia kertoja väliin on jäänyt jokin kulkureiden yksittäinen tuotos, mutta taas jo seuraavaan olen jotenkin ajautunut mukaan. Miksi näin?

Teatterissa paljon on kiinni porukasta. Erittäin paljon myös ohjaajasta. Teatteri on tavallaan yksilölaji, jossa jokaisen on tiettyyn pisteeseen asti rakastettava itseään, rakennettava rooliaan ja ylitettävä omat estonsa ja rajansa. Silti teatteria ei voi tehdä yksin: tarvitaan vastanäyttelijät, ohjaaja ja yleisö.

Itse ilmoitin vuonna 1995 teatteriharjoituksissa, että ”minähän en sitten laula yksin”. Ensi syksynä yleisöllä on jälleen kerran mahdollisuus huomata, miten väärässä tokaisuni kanssa olinkaan. Vapauttava oivallukseni irti näistä estoista oli ohjaaja Benita Kivistön tokaisu siitä, että ”det är nog jag som bär ansvaret i teatern. Om det inte lyckas kan alla skylla på regissören” (eli että teatterissa ohjaaja kantaa kaiken vastuun. Jos ei homma onnistu, kaikesta saa syyttää häntä – olemme muuten Benitan kanssa alun alkujaan puhuneet ruotsia keskenämme, mikä sekin tuo oman miellyttävän sivumausteensa teatterintekoon). Teatterissa pitää uskaltaa uskoa itsensä tyystin ohjaajan käsiin, mutta toisaalta ohjaajaan ja hänen arvostelukykyynsä on pystyttävä luottamaan 100 %:sti.

Minulla on ollut onni olla mukana ryhmässä, jossa voin luottaa ohjaajaamme, mutta myös kanssanäyttelijöihin. Kaikki tekevät parhaansa, mutta myös kantavat muita.  Sivumennen sanoen kirjavassa joukossamme on oma entinen lukion rehtorini, mutta on siellä sitten ainakin viisi entistä oppilastanikin. Tällaisia asioita emme teatterissa silti ehdi muistella. Teatterin tekeminen vie voiton.

Ehkä huikein teatterin tekemisen kokemukseni vuosien varrelta on Anton Tshehovin Kosinta (v. 2004–2007). Siinä, jos jossain sai näyttelijä heittäytyä. Vaikka joka kerta toistimme sanasta sanaan mestarikirjailijan kirjoittamat repliikit (tästä ohjaajamme oli erityisen tarkkana!), emme silti koskaan ennen esityksen loppua itsekään tienneet, tulevatko Lomov ja Natalia Stepanovna tuona iltana saamaan toisensa. Kosinnan lopputulos riippui vastanäyttelijöiden intensiteetistä, omasta mielialasta, ehkä pienistä huomaamattomista lausepainoista. Välillä meistä Aulin kanssa olisi tullut pari, toisinaan selvästi ei.

Entä mieliroolini? Sitä on kovin vaikea nimetä. Ehkä eniten huomiota olen saanut Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfina roolissa, johon olen saanut palata lukuisana eri toisintona.

Vaikka mieliroolin valitseminen on miltei mahdotonta, on ikävin rooli huomattavasti helpompi kysymys. Sellaista ei nimittäin ole. Vaikka aluksi en ensilukemalta olisikaan heti käsikirjoituksesta pitänyt, on jokainen pienen pieni osakin vienyt mukanaan. Edellisessä näytelmässämme (Hulivilihentut ja koijarirentut) minulla oli kokonaista kolme vuorosanaa, ja silti harjoittelimme kokonaisuutta viikko toisensa jälkeen. Teatterin lumo voittaa joka kerta ja teatteriporukka kantaa mukanaan.

AKI KORPELA 2014