KulkuriTeatteri
Jarno Hannula
Koronan kultareunus
Iki-ihanat kaverukset Pilli (Jarno Hannula oikealla) ja Pulla (Harri Wilén) kulkureiden näytelmässä Pekka Töpöhäntä.
En muista historiasta montaakaan päivämäärää ulkoa, mutta tätä minun ei tarvinnut erikseen luntata: 18.3.2020 -pam! Kaikki seis: koulut, harrastukset, tapahtumat, ravintolat, matkailu. Pienetkin arjen kohtaamiset. Luontoäiti tökkäsi vasemman käden pikkusormellaan koko ihmiskunnan pääroolista suoraan katsomoon. Ei järiseviä mantereita, tulivuorenpurkauksia tai vedenpaisumusta. Vain pikkiriikkinen ihmissilmälle näkymätön virus.
Uutiset olivat täynnä koronan tuottamaa tuskaa, mutta silti suurin uutinen oli muistutus, joka oli liian iso uutiseksi: Olemme erottamaton osa luontoa ja ikuisesti sen armoilla.
Päivätyöni on lasten parissa ja usein kysytään, että, miten ja miksi nyt on tällaista ja tuollaista haastetta lasten elämässä? Paras vastaus, jonka olen pystynyt antamaan, on se, että lapset peilaavat aina sitä yhteiskunnallista aikaa, jossa elämme. Jos haluaa vastauksia, on niitä etsittävä omasta tavastamme elää. Syyt löytyvät todennäköisemmin tyydyttymättömistä perustarpeistamme kuin jostain yksittäisistä aikakaudelle ominaisista ilmiöistä, kuten ”kännyköistä”.
Törmäsin hiljattain somessa ajatuskulkuun, joka meni suunnilleen näin: ”Vaikeat ajat kasvattavat vahvoja ihmisiä, vahvat ihmiset luovat helppoja aikoja, helpot ajat kasvattavat heikkoja ihmisiä, heikot ihmiset luovat vaikeita aikoja.” Tämä puki hyvin sanoiksi ajatuksen, jota olen koittanut mielessäni hakea. Yhteiskunnallisten aikojen kiertokulku, eräänlainen itsetasausmekanismi. Kaikkina aikoina on kaikenlaisia ihmisiä, aikoja ja elämäntarinoita, mutta jokin kehityskulku on aina kunakin yhteiskunnallisena aikakautena muita todennäköisempi. Meidän ajassamme keskimääräinen aineellinen hyvinvointi näyttää laajalti korruptoineen yhteyttämme ihmisen perustarpeisiin ja sitä kautta omaan todelliseen hyvinvointiimme.
Korona-tragedian paradoksi on siinä, että se voikin lopulta koitua ihmiskunnan parhaaksi. Ihmiskunnan historiaa peilaten, olisikin hienoa, jos samaan herätykseen ei ihan joka kerta tarvittaisi täysimittaista maailmansotaa.
Teatterilla on ollut tärkeä yhteiskunnallinen rooli halki sivistyneen ihmisen historian. ”Naamion takaa” on vaikeimpinakin aikoina voinut käsitellä asioita, joista muuten puhumalla olisi voinut kirjaimellisesti menettää päänsä. Oman aikakautemme keskeiset haasteet ovat pyörineet teatteriesitystenkin teemoissa jo vuosikaudet ennen koronaa, mutta emme välttämättä pysty aina näkemään sitä, mitä emme halua nähdä. Kriisin jälkeen on kuitenkin poutasää ja ihmismielet avoimempina vastaanottoon. Onko sattumaa, että esimerkiksi suomalaisen elokuvan kulta-aika osui juuri sotien jälkeiseen Suomeen? Vaikeuksia ei ole tästäkään ajasta hankalaa löytää, mutta uskon, että edessämme on vielä esittävien taiteiden kultainen aikakausi, aika, jolloin elämme taas enemmän toisillemme, koska ymmärrämme sen koituvan omaksi parhaaksemme.
Jarno syyskuussa 2022
Harvinaisen ankara etätyökoomapäivä alkaa olla pulkassa. Olen koittanut osallistua työpaikkamme kehittämispäivään ja muiden tai ainakin joidenkin riemuitessa onnistuneesta päivästä suljin itse viime voimillani koneen ja raahauduin metsään. Epäilenpä, ettei monikaan suoranaisesti nauttinut koko päiväisestä näyttöpäätteen tuijottamista, vaikka kuinka kivoja ihmisiä ja juttua siellä olikin ruudun täydeltä.
Metsäkävely hepojen kanssa ja pullataikinan vaivaaminen ovat kuitenkin hieman hälventäneet koomaani ja voin todeta olevani taas enemmän elävien kirjoissa. Sadeillan ratoksi ajattelin vielä saada jotain aikaiseksi. Tässä sitä nyt mennään jo kovaa vauhtia ensimmäisen blogini syövereissä. B pyysi minua kirjoittamaan ajatuksiani ja tietenkin olen niitä enemmän tai vähemmän tajuisesti yrittänyt haeskella.
Koronasta kait tässä on lähdettävä. Onhan se muuttanut elämää ja kohdellut ihmisiä hyvin eri tavalla. Minua hyvin lempeästi ja etuoikeutetusti. Olen saanut luvan kanssa erakoitua läheisteni ja elämieni kanssa metsän siimekseen ja etätyökin on pääasiassa ihan ok hommaa.Satunnaisen etätyökooman lisäksi olen huomannut kuitenkin potevani jotain muutakin tautia. Se taitaa olla nimeltään teatteriharkkojen puutostauti. Tauti ilmenee toljotuksena ja jähmeytenä, ihan kuin joku virtaus kropassa olisi estynyt.
No niin, nyt keittiöstä huudetaan, että taikina valuu pitkin pöytiä….Nyt on pullat on uunissa. Teatterissa roolin rakentaminen on kuin pullataikinan valmistus. Vuorosanoja saa työstää ja vaivata, kunnes rooli alkaa pikkuhiljaa irtoamaan. Ohjaaja vielä kohottaa ja kunnon teatterivaatteet voitelevat roolin, kunnes vuorossa on paistuminen yleisön edessä. Joskus ehkä kullan ruskeaksi, joskus vähän raaaksi jääden ja kyllä on muistoissa myös kärähtäneitä pullia. Olla osallisena teatteriesityksen rakentumisessa on ollut suuri riemu. Siihen liittyy paneutumista, tuskallista hakemista ja kömpelyyttä, näyttelijäkavereiden roolien rakentumisesta nauttimista, oivalluksia ja aivan uudenlaista ymmärrystä ihmiselosta. Siis aivan loputtomiin uutta ja ennalta-arvaamatonta seikkailua.
Olemme usein Markun (kulkuriteatterilainen, jonka kanssa asun) kanssa talvi-iltoina ihmetelleet, miten upeita teatteriesityksiä B:n käsistä, unohtamatta C:n luomaa äänimaailmaa, mahtavaa puvustusta ja lavasteita, tällä Hyvinkäällä on syntynyt. Markku usein toistelee, ettei vastaavaa löydy Suomesta ja minä nyökyttelen. Uusien kotisivujen kautta myös tällainen päivä kerralla eläjä on saanut palautella mieliin, missä kaikessa on saanut olla mukana ja vajota mukaviin muistoihin. Toisaalta samalla teatterikärpänen puraisee entistä kovempaa. Mietityttää onkohan tuollaista vielä mahdollista kokea.
Olen oman hyvinvointini ja toisaalta myös mahdollisen teatteriharrastuksen jatkumiseksi yrittänyt hieman ylläpitää edes jonkinlaisia teatteri-ilmaisutaitoja, joita pitkäaikaisen harrastuksen myötä olen saanut. Nämä taidot nimittäin saattavat ruostua. Ruostumista on ikävä kyllä jo tapahtunut. Varsinkin lauluääni tuntuu hiipuvan eikä edes oma onneton sävelkorvani kestä kuulemaansa. Lotun äänenavaus ja yhteinen laulelu on ilmeisesti ollut aivan välttämätön tämän taidon ylläpitämisessä. Muiden kannattelulla pysyy oma äänikin mukana ja harjoittelun myötä pakosta kehittyykin. Onneksi on kuitenkin hevoset ja koirakarkulainen, joita huhuillessa voi edes vähän ns. avata ääntään. Muutaman runon olen saanut kuitenkin opetelluksi ja niitä yksikseni laususkellut. Energiaa runojen työstämiseen ja jonkinlaisen näkemyksen löytämiseen ei ole juurikaan ollut, mutta ryhtymisen jälkeen olo on ollut hieman kevyempi. Tällaista olemisen ihanaa kevyettä ja suhteellisuuden tajua arkielämän suoritusten keskellä kaipaan.
Työstä harkkoihin raahautuminen on riittänyt minun ponnisteluksi ja harkkojen myötä elämä alkaa tuntumaan sadulta, mikä on totta. Tekohengitystä siis siihen asti, kunnes yhteinen treenaaminen taas joskus toivottavasti mahdollistuu.
Auli Hyyrynen toukokuussa 2021
Hyvinkää — hyvästä ylpeä
Olen asunut koko ikäni Hyvinkäällä. Liki viidenkymmenen vuoden kuluessa kotipaikkakuntaan on kasvanut kiinteä side ja koen tietäväni paljon Hyvinkäästä ja hyvinkääläisyydestä. KulkuriTeatterissa mukana ollessani olen saanut myös säännöllisesti sukeltaa hyvinkääläisyyden ytimeen. Olemme viime vuosikymmenenä profiloituneet voimakkaasti nimenomaan paikallishistoriamme elävöittäjinä. Kaikki sai enemmän tai vähemmän alkunsa näytelmästä Hopeavuori ja Kuninkaankoski eli kuninkaan eväät v. 2007–2008. Katri Lehdon koululaisille kirjoitetun sketsin kirjoitti näytelmäksi ja dramatisoi Benita Kivistö. Se kertoi Kustaa II Aadolfin vierailusta Hopeavuoren kaivoksella Hyvinkäällä v. 1616. Minulla oli kunnia olla itse kuninkaana ja sitä myöden sukeltaa syvälle 1600–luvun Hyvinkääseen verovouteineen ja Lopen neljänneskuntineen.
Vuonna 2009–2010 pääsin fennomaani Julius Krohnina 1860–luvulla tutustumaan tarkemmin Hyvinkään ensimmäiseen kansakouluun Kukkulinnaan, sen opettajaan Aleksanteri Rahkoseen ja Kytäjän kartanon ensimmäisiin Lindereihin, Constantiniin ja Marieen Benita Kivistön ja Katri Lehdon kirjoittamassa näytelmässä Leiwo.
Hyvinkäätä on näiden jälkeen esitelty eri kanteiltaan lähes läkähdyttävällä vauhdilla ainakin seuraavissa näytelmissämme:
– v. 2010 Hyvinkää cocktail eli täällä Hopeavuoren alla,käsikirjoitus ja ohjaus B. Kivistö. Näytelmä oli fantasia Hyvinkään Hopeavuoresta ja jossa oma hahmoni oli näytelmäkirjailija Laurentius Nagel.
- edelleen vuonna 2010 niin ikään ohjaajamme käsikirjoittama Kravunarkunmäen aarre, jossa sain tehdä Albin Munakäärmeen hahmon. Lastennäytelmässä kerrottiin Hyvinkään asuntomessualueesta ja ajasta ennen metsän rakentamista
– Vuonna 2012 sain täysillä sukeltaa Hyvinkään Kaukasten vanutehtaan ja teollisuuskylän historiaan B. Kivistön kirjoittamassa näytelmässä Vanutehtaan valssi. Siinä pääsin olemaan useassa pikku roolissa, kuten 1800–luvun maanmittausinsinöörinä
– Vuonna 2013 ohjaajamme tilaustyönä kirjoittamassa näytelmässä Lady Wanda kerrottiin Hyvinkään läpi virtaavan Vantaanjoen tarinaa
– 2015–2016 Charlotta Kivistön kirjoittamassa ja säveltämässä musiikkisadussa Karoliina Kihokin Kommervenkit tavoitteena oli tehdä tunnetuksi Kytäjän Kurkisuo, josta juuri oli tehty suojeluhakemus. Itse esitin Linttiä, suomuurainta, lähinnä lauluroolissa
.– v. 2015 vierailtiin hieman naapurikunnankin puolella ohjaajamme kirjoittamassa näytelmässä Tuusulanjärvi kertoo, jossa esiintyi Tuusulanjärven taiteilijayhteisön jäseniä ja kerrottiin järven suojelun tarina.
– v. 2016 oltiin taas Humalassa ja Krapulassa. Aidolla tapahtumapaikallaan B.Kivistön opastustilaustyönä kirjoittamassa näytelmässä kerrottiin taiteilijoiden Jalmari Ruokokosken ja Tyko Sallisen elämästä Hyvinkäällä. Aiemmin samasta aihepiiristä oli kerrottu myös vuosina 2002, 2003 ja 2010 nimellä Piruntanssi.
– Vuoden 2016 niin ikään ohjaajamme kirjoittamassa näytelmässä Rinta Rinnan kerrottiin Hyvinkään Järjestötalon historia
– Talvella 2016–2017 kahdeksassa loppuunmyydyssä Hyvinkää–salissa esitettiin Katri Lehdon, Leena K. Lehdon ja B. Kivistön käsikirjoittama Kamariherra, joka kertoi Kytäjän Kartanon isännän kamariherra Hjalmar Linderin (1862–1921) tarinan. Täällä sain olla kamariherran lanko, Kasten du Pont.
– Heti seuraavana talvena oltiin edelleen Kytäjän kartanossa ja Hyvinkään Parantolassa Punaisessa Rubiinissa. Rubiinin pääosassa oli Parantolan surullinen kreivitär Marina de Heyden. Itse olin mm. Krissin kartanon Bertel Gripenberg, Hyvinkäänkylästä, Åvikin mutkasta. Näytelmän kirjoitti tuttu tiimi Lahtinen-Lehto-Lehto-Kivistö.
Tällä hetkellä olemme taas Kytäjän kartanossa, vuosi on 1814 ja näytelmä Armfeltien aikaan. Nyt olen itse kartanonherrana Carl Johan Armfeltina (1764–1819). Näytelmä saa ensi–iltansa helmikuussa. Käsikirjoittajina Lahtinen ja Lehto, Katri Lehdon näytelmän Kytäjän mamsellin tarina –pohjalta.
Jokainen näistä näytelmistä on ollut käsikirjoittajien ja ohjaajan huolellinen tutkielma esittelemästään aiheesta. Jokaisessa roolissa on joutunut — ja päässyt — tarkasti perehtymään juuri sen aikakauden ajatuksiin, ihanteisiin ja tapoihin. Yli puolet roolihahmoista on ollut oikeasti eläneitä ihmisiä, joiden kohtaloihin on päässyt syventymään kirjojen, netin, ohjaajamme ja arkistoiden kautta.
Näytelmän valmistaminen vaatii paljon työtä ja sitoutumista. Miltei joka kerta urakan jälkeen päätän, että tämä saa nyt olla viimeinen näytelmäni, mutta kuitenkin taas ajaudun mukaan seuraavaan. Tarkemmin mietittyäni teen sen suureksi osaksi sen vuoksi, että olen ylpeä hyvinkääläisyydestäni, ylpeä KulkuriTeatterin kotiseuturakkaudesta. On hienoa olla tekemässä jotain, millä on merkitystä.
Kutsukaa nurkkapatriootiksi, jos haluatte, mutta pienellä Hyvinkäällämme on paljon kerrottavaa. On hienoa saada olla välittämässä näitä kertomuksia kaikille katsojillemme. Toivottavasti helmikuussa taas nähdään!
AKI KORPELA 2019
Heading 3
”Tiedä et, oonko laisinkaan todellinen”
Katselin taannoin luontokeskus Kellokkaassa vanhaa matkailufilmiä 1930-luvun loppupuolelta. Lystikkään mainosfilmin oli tuottanut filmiyhtiö Aho & Soldan. Ajatukseni menivät siltä istumalta Kulkuriteatterin viime syksyn 2015 upeaan Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä ja Tuusulanjärven vesiensuojeluyhdistyksen historiasta kertovaan näytelmään. Opin valtavasti Tuusulanjärven ympäristöstä sekä siellä vaikuttaneista ihmisistä. Myös sen, että kirjailija Juhani Ahon pojat perustivat filmiyhtiön.
Teatterin tekeminen on monipuolisin harrastus, mitä minulla on: missä toisessa harrastuksessa yhdistyy mahdollisuus yhteistyöhön mitä erilaisimpien ihmisten kanssa, omien kykyjen koettelu, luovuus ja arvokkaat oppitunnit niin kulttuurihistoriasta, politiikasta kuin ihmisyydestä? Tämän lisäksi teatterissa saa tehdä tutkimusmatkan omaan sisimpään.
Teatterin taikamaailmat ovat vieneet minut välillä suolle kulkemaan haltijattarena, välillä tuulisille luodoille tähyilemään merelle Myrskyluodon Maijana. Joskus roolityön kautta pääsee tutustumaan vanhainkodin osastonhoitajan tehtäviin tai Kaukasten Vanutehtaan työnjohtajan toimeen. Teatterissa saa laulaa, puhua, tanssia, huutaa, tuntea ja eläytyä. Välillä en tiedä itsekään, ”oonko laisinkaan todellinen”.
Teatterin harrastamisen lumo piilee ulottuvuuksissa, joihin omassa oikeassa elämässä ei ole pääsyä. Roolin kautta on lupa heittäytyä unelmien vietäväksi. Joskus rooli voi olla epämukavuusalueella olemisen sietämistä. Ryhmässä harrastaminen opettaa kunnioittamaan toisia ihmisiä sekä arvostamaan jokaisen vahvuuksia. Vilpittömästi voi myös iloita toisten puolesta, sillä jokaisessa näytelmässä aina joku tekee roolisuorituksen, joka yllättää. Kulkureiden joukossa on hyvä olla niin omana itsenään kuin missä tahansa roolissa. Monet roolihahmot ja iskevän napakat repliikit jäävät elämään näytelmien jälkeenkin. Vastarannan kiiski Reiska (Jarno Hannula) hellytti niin yleisön kuin näyttelijätoverit(!), kanttori Putki(lo) (Charlotta Kivistö) kuoronjohtajana aiheuttaa lahjattomissa harrastajissa tahatonta silmien muljahtelua ja Mustat muijat (Anni Eiristö ja Hilkka Kauppinen ) taskumatteineen kuuluvat liki tulkoon jokaiseen näytelmään. ”Miehet, miehet, missä miehet?” kaikuu aika-ajoin harjoituksissa. Yhtään en tiedä mihin näytelmään se liittyy, mutta se kuuluu KulkuriTeatteriin.Tulin Kulkureihin mukaan muutettuani Hyvinkäälle 2000-luvun alussa. Harrastuksen pariin minut houkuttivat Jaakko (joka silloin oli esimieheni aikuislukion rehtorina) ja Aki. Myöhemmin myös tytär Martta on innokkaasti liittynyt teatteriseurueeseen.Parasta Kulkureissa on ihmisten erilaisuus ja sen hyväksyminen. Kaikissa meissä on omat vahvuutemme, jotka Benita ohjaajana ja käsikirjoittajana osaa valjastaa kulloiseenkin projektiin.
TERHI KORPELA 2018
KATKAISE RUMAN PUHETAVAN KETJU!
Tavallinen ruokakauppa, äiti pikku poikansa kanssa, pojalla pikkukärry ja pojan pikkuelkeet, pyörimistä joka sokkeloon ja väliin, ihan normaalisti! Äidillä ikävä kyllä normaalit äidin elkeet, huutoa joka väliin: älä sitä, älä tätä, tätätätä! Ihan turhaa!
Menen itse maitokaapille silläkin uhalla että tämä pariskunta osuu juuri sille väylälle. Pikkupoika peruuttaa pari senttimetriä törmäten minuun ja silloin paljastuu äidin koko ääniala: sopraano! Lapsiparka saa kuulla korkealla ja kuuluvalla f:llä kunniansa, vaikka kuinka lepyttelen: eihän tässä nyt mitään, pojat ovat poikia.
Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.
Joulu kolkuttelee jo ovella. TV on täynnä hyvän tekemiseen patistamista, konsertteja, keräyksiä, markkinoita sen ja tämän hyväksi. Hyvä niin! Ihmettelen vain miksi julkinen sana, psykologit ja muut ammattilaiset eivät juurikaan kiinnitä suomalaisten PUHETAPAAN huomiota – tämän hyvän tekemiseen ohjaavan patistamisenkaan keskellä.
Kaikista asioista pitäisi oppia puhumaan kauniisti. Ikävistäkin asioista voi puhua ystävällisesti. Huutamiset, selän takana puhumiset, pahat ilkeät äänensävyt loukkaavat usein monin verroin enemmän kuin puheen sisältö. Katkaise ruman puhetavan ketju! Ei aina tarvitse käyttää ääntään forte fortissimo, ei aina tarvitse huutaa vastaan, ei oikeasti koskaan! harkitse miten puhut, harkitse ennen kuin kiljut. Käväise pikaisesti peilin edessä ja mieti omaa käyttäytymistäsi. Jos joku arvioi sinua, siihen on varmasti jokin syy ja sen syyn tietää se peilistä takaisin katsova! Älä kilju että ”Itse oot” vaan kysy: niinkö! Arvostelua ja ohjausta pitää oppia antamaan ja varsinkin sitä pitää oppia ottamaan vastaan. Ilman sitä emme kehity lapsina, teatterilaisina, koululaisina – ihmisinä.
Suomalaista luonnetta luonnehditaan sisäänpäin kääntyneeksi ja juroksi. Jos kuviteltaisiin, että tänä uutena vuotena 2015 jokainen suomalainen tekisi päätöksen ruman puheen ketjun katkaisemisesta, sadan vuoden kuluttua 2115 kansamme ei enää olisi sisäänpäin kääntynyt ja juro. Jonot lastenpsykiatrien ovelta olisivat lyhentyneet, itsemurhatilastot kaunistuneet, hymy olisi herkemmässä ja kanssakäyminen ihmisten kesken hauskempaa ja rennompaa.
Siunattua Joulua Kulkureille ja muille kanssaihmisille! Yhä Parempaa Uutta Vuotta 2015 vaikkapa edellä ehdotetuin uuden vuoden lupauksin!
Itselleni ja ehkä kanssaihmisillekin ohjenuoraksi
JAAKKO KIVISTÖ jouluna 2014
SANANEN SIVISTYKSEN PUOLESTA!
Tiedetään, että äkkirikastuminen on omiaan murentamaan yhteiskunnan arvopohjaa. Tieto ei kuitenkaan yksin riitä varjelukseksi ja historia tuppaa sekin toistamaan itseään. Suomi näyttää oman sukupolveni silmiin yhä useammin kansakunnalta, jota voisi verrata vaikka äkkirikastuneeseen pojankloppiin.
Nuoren pojan tavoin moni varttunut aikuinenkin on meillä sitä mieltä, että sivistyksellä tarkoitetaan lähinnä tietoa - ja hei, sitähän nyt on Google pullollaan!
Miksi siis pyrkiä kehittämään itseään esimerkiksi opiskelemalla, kun ilmankin tienaa hyvin? Ainahan voi myös alkaa julkkikseksi, joka on tällä hetkellä peruskoululaistenkin haaveammateista suosituin.
Hieno oppiarvokaan ei ihmisestä välttämättä sivistynyttä tee. Sivistys on matkaa itseen ja sen kehittämistä, jota voi harjoittaa onnistuneesti varsin monesta eri viitekehyksestä.
Monen veljensä tavoin on poikaklopinkin omaisuus nyt sulamassa. On kiireesti hankkiuduttava eroon kaikesta, joka kuluttaa fyrkkaa, mutta ei pikaisen ristiintaulukoinnin perusteella tuota lisää tilalle. Sikäli kun sivistys todella = Google, tulevat koulutus ja kulttuuri ottamaan monia kuolettavia osumia tulevina vuosina. Uskon kuitenkin, että kunnon kankkunen tekee aina enimmäkseen hyvää.
Viisaat ovat joskus muotoilleet: "ainoa asia, jonka ihminen oikeasti omistaa, on se, mitä hän tietää". Rohkenen epäillä, että tässä ei viitata suoranaisesti Googleen käyttöön. Taloudellisesti "kurjat" ajat saavat toivottavasti monien ihmistenkin katseet taas nousemaan omasta navasta lähemmäs sydäntä. Moni kloppia iäkkäämpikin sivistysvaltio elää vastaavia aikoja. Kannattaa myös tarkkailla, missä määrin niissä ollaan valmiita koulutuksen ja kulttuurin alasajoon. Liekö isoveljiltä sittenkin jotain oppimista.
JARNO HANNULA 2014
TEATTERIKÄRPÄSEN PURAISU