top of page
IMG_4412a_edited.jpg

MAAILMANENSI-ILTA HYVINKÄÄSALISSA 8.3.2014

Teatterimme oli aikaansa edellä! Yli kaksikymmenta vuotta sitten jo otimme kantaa  vanhusten  huonoon hoitoon.

Vanhusten hoitoyksikössä päivät kulkevat omaa tuttua rataansa. Niin kuin Ovesta ensimmäinen toteaa: ”Peittoani oikaistaan, kevyt taputus hartioille, valo sammuu. Yötuuriin tullut hoitaja toivottaa hyvää yötä - lepää rauhassa. Minusta se on kauniisti sanottu.”

KAIJA-RIITTA GRÖNHOLM

Ovesta

ensimmäinen

dramatisointi ja ohjaus  BENITA KIVISTÖ
musiikin esitys, sovitus ja johto CHARLOTTA KIVISTÖ

Näytelmä kysyy ja kyseenalaistaa. Milloin ihminen lakkaa elämästä?  Kuka määrittelee elämän pituuden? Milloin ihmisen saa unohtaa, vai saako milloinkaan? Entä onko ihmisen osa elää viimeiset vuodet menneisyyden raunioilla? Onko luopumisen hetken oltava yksinäinen? Vai kaipaako ihminen ehkä kättä johon tarttua, kun hetki on tullut?
 
Miten osaisimme tulkita tienviittoja oikein: muistaa, kuunnella, ymmärtää ja uskaltaa.

Kaisu_0113.jpg

Käsikirjoittaja Kaija-Riitta Grönholm käsittelee aihetta uskottavasti, vuosien mukanaan tuomalla tiedolla ja kokemuksella. Hän on työskennellyt hoitoalalla liki 15 vuotta sekä Lahdessa kotisairaanhoidossa ja dementiayksikössä että Turussa pitkäaikaisvuodeosastolla.

IMG_3340_edited.png

Minä tiedän hoitajista enemmän kuin he minusta. ”Jos ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä”, Terttu nauraa minua pestessään. Terttu on nuori, viidenkymmenen ja ilman miestä – mitähän nauramista hänellä on.

IMG_0156_edited.png

"Kaisa, Terttu ja se aseitä välttelevä Eskokin käyvät selvittelemässä välejään huoneessani."

IMG_0191_edited.png
IMG_3361_edited.jpg

"Huonettani pidetään turvallisena paikkana puhua arkaluontoisistakin asioista. Kuten eroista ja elatusmaksuista tai pankkijärjestelyistä ja mistä lie pikavipeistä tai riiaamisista - täällähän ne sitä paitsi vähän väliä käyvät sitä tekemässäkin. Minä tiedän hoitajista enemmän kuin he minusta.

”Jos ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä”, Terttu nauraa minua pestessään. Terttu on nuori, viidenkymmenen ja ilman miestä – mitähän nauramista hänellä on."

IMG_3330_edited.jpg

Teatterin ompelimossa käy vilske jatkuvasti. Vuodessa on monta ensi-iltaa ja tilausesitystä ja kaikkiin teemme itse puvust. Anni Eiristö, Hilkka Kauppinen ja Benita Kivistö ovat teatterimme ompelijat - heidän käsissään on syntynyt kolmekymmentä vuotta mitä ihmeellisimpiä luomuksia ja käyttännöllisiäkin. Niin kuin tähän näytelmään.

TEKIJÄT

ohjaus - BENITA KIVISTÖ 

musiikin sävellys, sovitus, johto - CHARLOTTA KIVISTÖ

musiikin esitys - KULKURIORKESTERI

pikusunnittelu - BENITA KIVISTÖ

pukujen toteutus - ANNI EIRISTÖ, HILKKA KAUPPINEN, BENITA KIVISTÖ

rekvisiitta - JAAKKO KIVISTÖ. JYRKI LILLEBERG 

erikoistehosteet - AARNO O. JALONEN 

tanssikoreografia - ANTTI SAVILAMPI, MASI SAURÉN, MARIA HOSTIKKA
valokuvat - MIRKKU HYNNINEN, KRISTA JÄNNÄRI, AANO O. JALONEN  

graafinen suunnittelu ja taitto - PÄIVI NUMMENRANTA, HANNA TARKIAINEN

valot ja tekniikka - HYVINKÄÄSALI 

IMG_0210_edited.jpg

Satakaksitoista pikkupesua, kahdeksan kokovartalosuihkua, viisikymmentäkuusi hampaanpesua, neljätoista vatsantoimitusta ja kaksitoista kynnenleikkuuta sitten omahoitaja Terttu kävi virpomassa tuoreeks’ terveeks’.

Vaikka en voi puhua, näen ja kuulen kaiken. Voi miten hyvin minä kuulenkaan. Pääni pitää sisällään maailman, josta kukaan muu ei ole tietoinen. Hoitaja Anna tulee ja taas alkaa hampaanpesu hampaattomassa suussa. Puristan suuni tiukasti kiinni. Anna voittaa saadessaan sormensa väännettyä suuhuni.

ROOLEISSA

AULI HYYRYNEN - Ilta Kustaava Juoni, 90-vuotias
hoitokodin asukas

KRISTA JÄNNÄRI - Terttu, omahoitaja
TERHI KO
RPELA - Misu, osastonhoitaja
MARKE EIRISTÖ - Anna, sairaanhoitaja
HANNA TARKIAINEN - Leena, sairaanhoitaja
SUVI PIETILÄ - Kaisa, lähihoitaja
JARNO HANNULA - Esko, sivari
CHARLOTTA KIVISTÖ - Lyylityyli Näätä,  musisoiva lähihoitaja

KULKURIORKESTERI

CHARLOTTA KIVISTÖ - johto, viulu, koskettimet
PAULA NURMINEN - alttoviulu
KRISTIINA HIRVONEN - sello
SATU STRÖMBERG - viulu, laulu
JAAKKO KIVISTÖ - harmoni

NAISKUORO SOLINA


MARTTAKLUBI ja KYTÄJÄN MARTAT - väliaikatarjoilu

IMG_3351_edited.jpg

OHJAAJA BENITA KIVISTÖ KERTOO NÄYTELMÄN SYNNYSTÄ
 
Etsin toista käsikirjoitusta varten netistä faktoja vanhenemisesta ja muistisairauksista. Törmäsin lyhyeen pikkutekstiin nimeltä Ovesta ensimmäinen. Se kertoi mummosta, joka vietti viimeisiä hetkiään hoitokodissa liikkumattomana. Teksti vei minut täysin mukanaan ja kun pitkän etsimisen jälkeen löysin kirjoittajan, Kaija-Leena Grönholmin, ja sain häneltä luvan tehdä tekstistä näytelmä, niin ei kun kirjoittamaan.

Todella mielenkiintoista on ollut sukeltavanhustenhoidon lakeihin, asetuksiin ja  arvomaailmaan. Jokaisella on mielipide siitä miten häntä ja hänen omaisiaan tulee hoitaa, ja luonnollisesti juuri hänelle räätälöity mielipide. Minäkin huomasin kirjoittaessani usein pohtivani miten haluaisin itse viettää loppuelämäni, miten jo edesmenneitä äitiäni ja isääni olisi pitänyt hoitaa. Teinkö jotain väärin, jotain jonka nyt haluaisin korjata? Kyllä tein! En ymmärtänyt äitiä, kun hän sanoi ”ettei kukaan koskaan käy”. Vaikka meillä on laaja suku ja äidillä kävi päivittäin useita vieraita, niin minä en käynyt. Hän tarkoitti sanalla ”kukaan” epäsuorasti ainoata tytärtään, jonka hän olisi halunnut vierelleen useammin. Kaiken kiireen keskellä, elämän keskipäivän touhuissa hänen puheensa ei avautunut minulle. Ja niin aika kulki ohi eikä asiaa voi enää korjata.

Tätä käsikirjoitusta varten lukemani omaelämäkerralliset artikkelit, haastattelut ja hoitohenkilökunnan kertomukset ovat saaneet minut pyörtämään monet aikaisemmin itsestään selvänä pitämäni asiat ja tuoneet vanhuuteen suhtautumiseeni kaiken kaikkiaan uuden pehmeämmän näkökulman. Pelokas ja epäilevä suhtautuminen on muuttunut vääjäämättömän edessä taipumiseksi ja kenties voisi sanoa jopa uteliaisuudeksikin; mitä sitten tuleekaan?

Eräs teatterilaisemme kertoi 80-vuotiaan mummonsa tokaisun: ”Vaikka vuosia tulee lisää, käy mieli yhä rippikoulua.” Niinhän se on, että vain ruumis rapistuu, mutta sisällä sydämessä asuu sama pikkutyttö tai –poika, sama rakastunut nuori nainen tai nuorukainen, sama nuori äiti tai isä. Me kannamme kaikki vaiheet mukanamme sydämessämme kunnes kuolema siirtää meidät tästä olevaisuudesta johonkin meille tuntemattomaan paikkaan.

Näytelmässämme Ovesta ensimmäinen päähenkilö Ilta Kustaava Juoni avaa kiireisille suorittajille oven vanhuuteen, sen viimeisimpään huoneeseen. Suremisen ja valittamisen sijasta hän nauttii muistoista. Ne vievät hänet maailman eri kolkkiin, saavat unohtamaan arjen ikävät asiat. ”Kuinka minä nautinkaan tästä viimeisestä jäljellä olevasta mahdollisuudesta ajatella.” hän toteaa ja käy nukkumaan pelottomasti huomiseen luottaen.

Ovesta ensimmäinen on näytelmä, joka jokaisen pitäisi nähdä. Kipeästä ja koskettavasta aiheesta huolimatta Ilta Kustaava Juoni antaa toivoa ja luottamusta ja ennen kaikkea uskallusta elää täysillä ja vanheta arvokkaasti. Hän 

bottom of page