KulkuriTeatteri

OHJAAJA KERTOO NÄYTELMÄN SYNNYSTÄ
 
Etsin toista käsikirjoitusta varten netistä faktoja vanhenemisesta ja muistisairauksista. Törmäsin lyhyeen pikkutekstiin nimeltä Ovesta ensimmäinen. Se kertoi mummosta, joka vietti viimeisiä hetkiään hoitokodissa liikkumattomana. Teksti vei minut mukanaan ja kun löysin kirjoittajan, Kaija-Leena Grönholmin, ja sain häneltä luvan tehdä tekstistä näytelmän, niin ei kun kirjoittamaan.

Todella mielenkiintoista on ollut sukeltaa vanhustenhoidon asetuksiin ja  arvomaailmaan. Jokaisella on mielipide siitä miten hänen omaisiaan tulee hoitaa. Minäkin huomasin kirjoittaessani usein pohtivani miten haluaisin itse viettää loppuelämäni, miten jo edesmenneitä äitiäni ja isääni olisi pitänyt hoitaa. Teinkö jotain jonka nyt haluaisin korjata? Kyllä tein! En ymmärtänyt äitiä, kun hän sanoi ”ettei kukaan koskaan käy”. Vaikka meillä on laaja suku ja äidillä kävi päivittäin useita vieraita, niin minä en käynyt. Hän tarkoitti sanalla ”kukaan” epäsuorasti ainoata tytärtään, jonka hän olisi halunnut vierelleen useammin. Kaiken kiireen keskellä, elämän keskipäivän touhuissa, hänen puheensa ei avautunut minulle. Ja niin aika kulki ohi, eikä asiaa voi enää korjata.

Tätä käsikirjoitusta varten lukemani omaelämäkerralliset artikkelit, haastattelut ja hoitohenkilökunnan kertomukset ovat saaneet minut pyörtämään monet aikaisemmin itsestään selvänä pitämäni asiat ja tuoneet suhtautumiseeni  uuden pehmeämmän näkökulman. Peloko ja epävarmuus on muuttunut vääjäämättömän edessä taipumiseksi ja kenties jopa uteliaisuudeksi; mitä sitten tuleekaan?

Eräs teatterilaisemme kertoi 80-vuotiaan mummonsa tokaisun: ”Vaikka vuosia tulee lisää, käy mieli yhä rippikoulua.” Vaikka ruumis rapistuu, asuu sisällä sama pikkutyttö tai –poika, sama rakastunut nuori nainen tai nuorukainen, sama nuori äiti tai isä. Me kannamme kaikki vaiheet mukanamme, kunnes kuolema siirtää meidät tästä olevaisuudesta johonkin meille tuntemattomaan 

Näytelmässämme Ovesta ensimmäinen päähenkilö Ilta Kustaava Juoni avaa kiireisille suorittajille oven vanhuuteen, sen viimeisimpään huoneeseen. Suremisen ja valittamisen sijasta hän nauttii muistoista. Ne vievät hänet maailman eri kolkkiin, saavat unohtamaan arjen ikävät asiat. ”Kuinka minä nautinkaan tästä viimeisestä jäljellä olevasta mahdollisuudesta ajatella.” hän toteaa ja käy nukkumaan pelottomasti huomiseen luottaen.

Ovesta ensimmäinen on näytelmä, joka jokaisen pitäisi nähdä. Kipeästä ja koskettavasta aiheesta huolimatta Ilta Kustaava Juoni antaa toivoa ja luottamusta ja ennen kaikkea uskallusta elää täysillä ja vanheta arvokkaasti.